Laitakaupungin valot

hampparin käyrässä luonnoton muovikuori, lihakaupan Liisa ei ole nuori

Siinä missä Mika on hoseltanut tyylisuunnasta toiseen ja kokeillut erilaisia tehokeinoja, on Aki tallannut koeteltuja polkuja elokuvasta toiseen. Mitäpä sitä turhaan muuttumaan kun ympäröivä maailma on sopeutunut Kaurismäkeläiseen ilmaisuun. Kai se on lahjakas kun ulkomaita myöten tykkäävät.

Itse olen aina pitänyt hänen hitaasta ja tunneköyhästä ilmaisustaan. Jotain vastustamattoman vanhanaikaista on siinä miten ajan kulua kuvataan keltaisilla lehdillä ja lumen alta pilkottavilla valkovuokoilla. Valitettavasti elokuvahistoriaan kumartava tyyli uhkaa muuttua itsensä pastissiksi. Kaurismäki tekee Kaurismäki-elokuvaa mikä ei ole niinkään hyvä juttu. Tuttuja ikoneja alkaa olla jo siinä määrin että uusille ei meinaa olla tilaa. Kaiken tupakoinnin, vanhojen autojen ja tuijottelun lomaan jää niin pieniä rakoja että kiinnostavuutta ei tule kankaalle kuin tihkumalla. Rönsyt on karsittu niin minimiin että jäljelle ei ole oikein jäänyt tartuntapintaa.

Pahin ongelma laitakaupungin valoissa olivat sarjakuvamaiset gangsterit. Tummiin pukuihin pukeutuvat kovikset jotka ajelivat mustalla jenkkiraudalla eivät ole kovinkaan uskottavia. (se Checker on muuten parkissa useimmiten Karhupuiston vieressä Kalliossa) En olisi suuresti hämmästynyt jos heidän apureidensa rinnassa olisi lukenut 176-167. Mukaan on liitetty muitakin vaivaannuttavia hetkiä, esimerkiksi alun venäläisistä klassikoista puhuvat turilaat. Juuri tökerömmin ei olisi enää voinut taiteellisuutta korostaa. Mitään realismia ei tietenkään rainassa ole tavoiteltu, mutta hienovireisen koomisuuden ja silkan lapsellisuuden rajankäynti on todella tarkkaa puuhaa.

Pessimismiä riittää ja huumorikin passaa loppumaan mitä pidemmälle filmi ehtii. Se mitä ei saisi koskaan tapahtua, tapahtuu. Vahva ”ihan sama” tunne valtaa. Leikkikalugangsteri toimittaa miehen vailla ominaisuuksia kiven sisään. Kaikki on niin etäännytetty todellisuudesta että tuomio voisi olla vaikka sata vuotta tai sähkötuoli, tarinoissa kaikki on mahdollista. Aika positiivinen pitää olla jos ajattelee että tämä elokuva sanoisi jotain todellista ihmissuhteista tai aikamme kovasta maailmasta.

Ihmiset ovat puunaamoja kautta linjan, muutamaan otteeseen se toimiikin hienosti. Päähenkilön voimattomuus ja kohtalonuskoisuus tulee hienosti esille Janne Hyytiäisen hakatun koiran olemuksessa. Sen sijaan vamppina esiintyvä Maria Järvenhelmi on ylivoimaisen tehtävän edessä, pitäisi olla päällekäyvä ja estoinen ilmeenkään värähtämättä. Cameoita on tuttuun tahtiin paljon ja jokainen tuttu pääsee istumaan baarissa takasektorille. Mitään lisäarvoa se ei kokonaisuuteen tuo, onpahan vaan yksi Kaurismäkeläisyys lisää.

Kuvaus hivelee silmää, jokainen valo ja esine on just eikä melkein. Nykyaika sekoittuu kuvitteelliseen rautalankasuomeen (se on se myyttinen fiftariaika jolloin nuoret kuuntelivat rokkia ja ajelivat jenkeillä. Sitä ei pidä sotkea kipparikvartettia kuunnelleeseen, potkukelkkailevaan todelliseen suomeen) Ruoholahti kuvataan juuri sellaisena ahdistavana lasikuutiona kuin se on luonnossakin.

Musiikki on tietenkin tangoa ja live-rautalankaa jota veivaa suomen pysähtynein bändi Melrose. Kappalevalinnat ovat oivallisia joskin melko ilmiselviä. Kokonaisuus toimii ja sitä on mukava katsella ja kuunnella. Mutta eihän se näin pitänyt mennä, Kaurismäki-leffa jossa on parasta pinta, ei syvällisyys!

Pettymyshän tämä oli. Nyt kun ohjaajan ilmaisu on kristallisoitunutta olisi ollut hyvä ottaa riskejä. Pikemminkin on menty himmailemaan ja varmistelemaan suosiota. Vähän kantaaottavuutta, eleetöntä romanssia ja rokkia vanhoissa autoissa, siinä ihan kaikki. Kriitikot ovat suitsuttaneet laitakaupungin valoja varauksetta, olisikohan nyt aika hyväksyä aaltoliike. Kun riistakukkulan nerous on kollektiivisesti tunnustettu, voitaisiin esittää myös kritiikkiä. Minä aloitan! Eeskäypänä täräytän **+. Tässä on ehdottomasti pettymysvähennystä, onhan tämä parempi kuin monet saman arvion saaneet. Mutta että Aki ja keskinkertaisuus samassa lauseessa, aijai!