History of violence

History of violence

Cronenbergillä on pitkä historia erilaisten hiljalleen sekoavien tuppisuiden kuvaajana. Edellisen kerran lepakoita tapuliin päästettiin Spiderissä jossa Fiennesin Ralf riipusteli sekavia muistiinpanojaan ja koki hallusinaatioita. Siinä missä hämiksen päähenkilö oli jo alussa tipahtanut normaalien ihmisten leikeistä, HOF:in kunnon isukki on alkumetreillä vielä aivan tolkuissaan. Ensimmäisen kolmanneksen esimerkillisen tasapainoinen ja laadukas parisuhde alkaa levitä käsiin vasta kun Viggon mahdollinen menneisyys änkeää hänen karikatyyrimäisen tasaiseen elämäänsä.

Kovasti on tätä rainaa kehuttu ja etenkin sen monitasoista ja väkivallanvastaista sanomaa. Enpä tiedä, se että pyssyttelystä tulee ahdistusta ja ruumiisiin rumia reikiä ei minusta vielä riitä. Aika siistiä on silti päähenkilön räjähtävä toiminta kun pinteitä tulee vastaan. Väkivalta toimii hyvin ratkaisuna, tappamisen ja pieksemisen ainoa haitta tuntuu olevan tyhmien viranomaisten höynäyttelyn vaiva. Filmi ei selvästikään oikein usko sanomaansa, pääasia on että eteenpäin huohotetaan suurella raivolla.

Tuhmille tulee tukkapöllyä siihen tahtiin että vaikea on olla pitämättä päähenkilöä juuri sellaisena supermiehenä joita elokuva on kritisoivinaan. Sankarilla on jopa olkavamma joka ei sitten oikeastaan tunnukaan häiritsevän yhtään jos toimeen tartutaan. Humala ja luodinreiät ovat tunnetusti Hollywoodissa lähinnä mielentiloja joista voidaan ravistautua irti jos tulee tosipaikka eteen.

Kauheasti plussaa tulee ihan oikeasta ihmissuhteesta joka pääparilla on keskenään. Heidän nostalgisen muhinointinsa vastaparina oleva puoliraiskaus on todella mieliinpainuva kohtaus. Muutenkin parhaat palat sijoittuvat raameiltaan ihan tavalliseen elämään, hauraaseen arkeen joka pysyy kasassa vain hurjin ponnistuksin. Tavallaan elokuva loppuu kesken, jatko olisi ollut todella kiinnostavaa nähdä. Mafian kanssa painiskelu on sen rinnalla aika nähtyä tavaraa.

Mielenkiinto pysyy kuitenkin kohtuullisen korkealla koko ajan, selkeä juoni vetää eteenpäin ja näyttelijät tekevät varmaa työtä. Pönötystä on monessa paikassa melkein koomisuuteen asti, Eastwoodmaisia seisoskeluja silmät sirrillään piisaa. Ensin tokaistaan jotain tylyä ja taas tihrustetaan miestä kumoon.

Jännitystä syö myös se että pääpahiksen titteli siirtyy persoonalliselta silmäpuoli-Harrisilta jonnekin tyystin tuntemattomalle ilkiölle kesken kaiken. Se suuri paljastuskaan ei ole tosiaan fight club tasoa, korkeintaan keskikokoinen ”kuka on isäsi” - kauniit ja rohkeat salaisuus.

Mutta ei tämä nyt ihan kuonaa kuitenkaan ollut, tiukan keskinkertainen sen sijaan kyllä. Olkoon tasapaksut *** tähteä.