King Kong

Oksanhaaraan saisit kantaa naaraan

Gorillaelokuva on jättiläinen kaikilta mitoiltaan, yli kolme tuntia maailman kalleinta elokuvaa. Raha myös näkyy, lavasteissa ei kitsastella ja efektit ovat kiitettävää tasoa. Maailman näyttävimmäksi elokuvaksi en tätä kuitenkaan tituleeraisi, mitään kovin kekseliästä ei maailmaan ollut siunaantunut. Kuvasto on tuttua Jurassic Parkista ja Kadonnut maailma:sta, Arkista fantasiaahan nämä laiduntavat kasvissyöjädinot alkavat olla. Klaustrofobinen viidakko on ahdas ja tunkkainen, käyttäisin jopa sanaa studionoloinen. Sen sijaan New York on tyylikäs ja ilmava, arkinen liikenne ja ihmisten vilinä on lavastettu todella taidokkaasti. Sääli että elokuvan tekeminen ja ihmisten vuorovaikutus kuivuu kuin ylivuotinen papaija heti kun päästää saarelle. Sen jälkeen liikutaan lähinnä tarhaikäisten tunneskaalassa, vihaa, pelkoa ja viatonta ihastumista.

Sormusten herrassa kunnostautunut Jackson pitää hieman liikaa osaavasta tehosteryhmästään, tarinaa kampittavat turhat spektaakkelijaksot joissa kauhean rytinän jälkeen päädytään alkutilanteeseen. Koko elokuvassa on hieman painajaisunen tunnelmaa, mikään ei tunnu onnistuvan, kaikki on kamalan vaikeaa. Yhtään mahdollisuutta tippua, juuttua, kiivetä tai pelästyä ei jätetä käyttämättä. Jokaisesta oksankolosta tursuaa uusia tahmeita hirviöitä ja poikkeuksetta puun takana on aina entistä isompi tyrannosaurus. Esimerkkinä voisi olla jättiapinan kiinniotto: kongi vangitaan, se rimpuilee irti, se vangitaan uudelleen ja tainnutetaan, kongi tulistuu ja vapautuu, sitä ammutaan, karvaperse kimpaantuu entistä enemmän, sitä ammutaan harppuunalla, gorilla ottaa pulttia ja niin edelleen ad Infinum.

Näyttelijät tekevät varmaa työtä, mitään loistosuorituksia ei sentään kannata odottaa. Lähtökohta on kyllä valmiiksi aika helppo, 30-luvun hirviöelokuvan kaarti on aika helppoa peitota luonteikkuudessa. Naomi Wattsilta irtoaa kiljunta lajityypillisellä intensiteetillä, sitä kelpaa kyllä kuunnella. Viidakon villit ovat samanlaisia valkuaisten muljauttelijoita kuin vanhoissa tarzaneissa konsanaan. Mitäpä niiden aivoituksista ja hengestä kun on tähdellisempääkin seikkailtavaa.

King Kongia pitäisi katsoa sellaisena kuin se on, pätevänä toimintaviihteenä eikä minään suurelokuvana. Sen syvällisyys on silmänlumetta ja rakkaustarina korkeintaan välttävä. Ihmiskunnan kritiikkinä se talsii yllätyksettömiä viidakkopolkuja ja jännityksenkin kanssa on vähän niin ja näin. Kaikki mitä siitä on saatavissa on julmetun hienoa pintaa, loistokasta tietokoneanimaatiota ja hurjaa ryskettä. Pahoin pelkään että kongelin parasta ennen -päiväys on aika pian, se tulee vanhenemaan yhtä kamalalla tavalla kuin muutkin efektielokuvat. Nyt leuka loksahtelee, kymmenen vuoden päästä korkeintaan haukotuksesta.

Weta Workshopille kaksi tähteä ja Jacksonille yksi, eli ***.