Lord of War

On ohjaajia jotka tekevät pienistä asioista suuria ja sitten näitä Niccolineja jotka saavat ihmeellisenkin lähtökohdan sammuteltua aika arkiseksi puurtamiseksi. Hänen edellinen elokuvansa Simone oli kohtuullisen vaatimaton esitys huolimatta erittäin kiinnostavasta alkuasetelmastaan. Lord of War on ajankohtainen, kekseliäs ja röyhkeä, mutta samalla myös ulkokohtainen ja laimea.

Perusjuoni pyörii asekaupan ympärillä. Sydämetön Nicholas Gage ostaa pyssyjä mistä halvalla saa ja kauppaa niitä kehitysmaihin. Pikkusinttinä aloitetaan ja ravintoketjun huipulle päädytään kauppaamaan taisteluhelikoptereita ja konteittain rynnäkkökiväärejä. Sitten käy kuin etniselle miehelle, lapset ampuvat toisiaan ja asekauppiaalle tulee surkea olo. Kotona Gage teeskentelee rehtiä liikemiestä ja pussailee antaumuksella mallivaimoaan. Aviokriisin koskettavuutta vähentää sen mitättömyys muiden tapahtumien rinnalla, vaimo on persoonaton tyhjäpää jonka aivoitukset jäävät yrityksistä huolimatta mysteeriksi. Lisäksi kahden valjun ihmisen suhdetta on vaikea jännittää sen jälkeen kun on ajeltu jeepillä ammuskelevien ihmissyöjien kanssa.

Vastakkaisasettelua haetaan myös päähenkilön suojelevasta suhteestaan lapseensa. Onhan se kaksinaamaista että valkoinen ipana ei saa sotaleluja kun hänen mustat ikätoverinsa ammuskelevat toisiaan isukin rynnäkkökiväärillä. Tämäkin juonenkaari on jämäkkä kuin ylivuotinen vappupallo, se loppuu hissuksiin toljotteluun auton ikkunasta. Muutenkin kaikki kalpeanaamat tuntuvat vetämättömiltä melskaavien mustien rinnalla.

Alun kekseliäs, yksittäistä luotia seuraava kamera-ajo on koko rainan parasta antia. Tyylikäs kuljetus vie asetehtaalta monen mutkan kautta kriisipesäkkeeseen. Siellä panos pannaan tositoimiin ja ruumiita tulee. Esillepano on muutenkin oikein mainiota, lavasteita ja erilaisia atmosfäärejä riittää. Tietokoneet on kerrankin valjastettu palvelemaan juonta eikä pääosiin. Ukrainan sumuiset pellot ja Afrikan kuiva sekasortoisuus välittyvät oikein hyvin. Sivuosien näyttelijät ovat eloisia yhden adjektiivin ihmisiä jotka melskaavat kapeissa rooleissaan oikein mainiosti. Henkilökohtainen ongelma minulla oli vain Ian Holmin kanssa, hän taitaa olla ikuisesti minulle Sormusten herran Bilbo. Pikku hobitin luimistelu asekauppiaana meinasi väkisin naurattaa.

Ymmärrän hyvin miksi moni pitää tästä elokuvasta valtavasti. Huumori on mustaakin mustempaa ja kyyninen kertojanääni kertoilee kuivakkaa kritiikkiä Amerikan asekaupoista. Yksityiskohtia riittää bongattavaksi ja tarina etenee mukavasti. Itselleni perusongelma on kuitenkin jonkinlainen ulkokohtaisuus. Alussa asekauppias on velmu pienyrittäjä joka huijaa tyhmiä viranomaisia veijarielokuvien perinteitä kunnioittaen. Tiimiltä loppuvat kuitenkin paukut kun eteneminen pitäisi kääntää vakavampaan suuntaan. Kaikenlaisia puheita pidetään mutta todellista koskettavuutta ei Gage rooliinsa saa. Hän on jo useamman elokuvan ajan esittänyt samaa unissakävelijää joka välillä ähkäisee onnettomana tai seksin pyörteissä, naamalla ei sen suurempia tapahdu oli tilanne mikä tahansa. Välillä vähän kadutaan ja sitten taas alkaa torrakoiden muiluttaminen kiinnostaa. Moralismi on ohutta ja satunnaisesti sinne tänne hosuvaa.

Lopun pelottavat numerolitaniat asekaupan todellisuudesta tuntuvat lähinnä toteamiselta, mitään ulospääsyä hullusta kierteestä ei tunnu olevan. On tää kamalaa, aijai, mutta se on kato tämmöistä nykyään. Aihe ja tapahtumat ovat rankkoja mutta Niccoline ei haasta katsojaansa, mukana mennään ja syyllisyyttä ei tarvitse tuntea. Tällaisista jutuista pitäisi ainakin vähän tulla paha olo, nyt tämä on silkkaa viihdettä.

Ihan jees, mutta ei tosiaan klassikko. Tällään ***+ tähtöstä.