keskiviikkona, helmikuuta 11, 2015

The Chef

Tässä viillellään vain tomaatteja ja itketään sipulin voimin. Perusvarmaa komediaa pikaruuan kultamaasta.

Eihän tässä ole mennyt kahdeksaa vuottakaan edellisestä postauksesta. Voit lopettaa hengen pidättämisen! Luikahdin tuhmasti Amerikan Netflixiin ja katsoin The Chef elokuvan. Se oli sellainen lämminhenkinen, totta kai tässä käy lopuksi hyvin -teos joka ei jätä katsojaansa hätään missään vaiheessa. Paljon oli näyttävää veitsenkäyttöä ja nopeita pyyhkäisyjä laudalta pannulle. Tekemisen meininki välittyi.

Filmi on nykyaikainen kasvutarina. Taidoistaan varma kokki Carl Casper ei saa haluamaansa kunnioitusta ja iskee uunikintaat räväkästi naulaan. Kipuiltuaan hetken raha-ongelmissa, aloittaa kokki pikaruokayrittäjänä. Grilliautolla kierretään Amerikkaa ja samalla tutustutaan omaan poikaan uudestaan. Urakokkina kun ei oikein liiennyt aikaa muksulle.

Merkillepantavaa on miten tuhteja annoksia kokki väsää oikein hienossakin ravintolassa. Kuvaus kertoo että nyt mennään oikein kulinarismin äärirajoilla ja annokset ovat koristeellisia. Ranskalaiseen gurmeeseen tottuneesta jenkkien pöperöt näyttävät isoilta ja täyttäviltä.  Lihaa on isohkoja könttejä ja muutenkin kaikki on jotenkin kikkaillussakin mutkatonta suuhunpantavaa. Ilmeisesti Amerikkalainen käytännöllisyys jatkuu myös hienossa ruuassa. Ainakin jos pysytään Manhattanin Patric Bateman -paikkojen ulkopuolella.

Oliko tämä sitten hyvä elokuva? Olihan se vallan viihdyttävä vaikka mitään Big Mac-tunteita ei siitä herännytkään. Suuret tähdet (Robert Downey nuorempi, Dustin Hoffman, Scarlett Johansson ja Modern Familyn Sofia Vergara) saivat vetää tutunoloisia rooleja lonkalta ja kaikki tuntuivat viihtyvän lokerossaan. Kuka ihme on päättänyt että Downey Jr on vähän holtiton miljonääri joka elokuvassa? Hauskaahan häntä on katsoa, mutta vähän pitäisi ukkelia haastaakin joskus.

Merkillepantavaa on myös sosiaalisen median vaivaton solutus leffaan. Twitterlaatikoita ja erilaisia videopalveluita puffattiin todella myönteisessä valossa. Päähenkilön poika twiittasi tauotta, mutta elokuvan näkökulma oli pelkästään positiivinen. Siitä seurasi pelkkää hyvää ja lopulta menestys oli juuri siitä kiinni.
Tätä on moderni koko perheen elokuva, ei suurta taidetta mutta kuitenkin olennaisesti viihdyttävämpää kuin takavuosien tahmaiset draamakomediat. Odotin koko ajan Tom hanksia ruutuun, mutta hän taisi olla yhä vankina siellä säiliöaluksella. Tai kusella.


maanantaina, tammikuuta 14, 2008

Kultainen portti

Akankäppänöitä, vuohia, pieni pala laivankylkeä sekä protofasismia

Välillä sitten hieman taiteellisempaakin tavaraa. Kyseessä on Nuovomondo, italailainen elokuva amerikkaan pyrkivistä siirtolaisista 1910-luvulta. Esillepano on Taviani-veikkosten tyyliin hidas ja täynnä kiviaitoja. Maaseudun väki on jääräpäisen verkkaista ja salaviisasta, siunattu hullukin on ja tympeitä virkamiehiä löytyy kiintiömäärä.

Amerikkalaiseen kerrontaan verrattuna katsojaa ei päästetä helpolla. Ihmiset käyttäytyvät odottamattoman oikukkaasti ja motiiveja joutuu usein arvailemaan. Pimeässä kolistellaan moneen kertaan ja monet asiat jäävät arvoituksiksi. Esimerkiksi perhesuhteita joutuu arvailemaan melko pitkään ennen niiden selkeytymistä. Selittäviä kuvia ja repliikkejä kartellaan, esimerkiksi laivan kannelta siirrytään johonkin käytävään joka sitten lienee jo Amerikassa. Spielberg olisi luonnollisesti lisännyt pari kohtausta jossa rampataan laskusiltoja pitkin ja päivitellään ulkomaailmaa, vaan kyllähän tämäkin asiayhteydestä selviää.

Elokuvan hahmot jäävät melko etäisiksi, en keksi miettimälläkään yhtään adjektiivia vaikkapa pikkuveljestä vaikka hän saakin paljon ruutuaikaa. Tärkeä ja melko tuore asia onnistui hämäämään minuakin, raina tuntui tärkeältä suurelokuva massiivisen teemansa takia. Kun sitten miettii mitä tapahtui ja millaisia hahmot olivat ei mieleen jäänyt paljoakaan. Pakollinen romanssi on kovin laimea, kemiaa varmasti on, mutta sen alleviivaaminen on niin hienovaraista että minun sensorini aistivat sen lähinnä lievänä kiinnostuksena polttavan intohimon sijaan. Nämä sitten vähän katselevat toisiaan, vai niin.

Modernina elementtinä käytetään päähenkilöiden valveunia jossa uuden maailman suunnattomat rikkaudet ottavat muotonsa jättimäisinä vihanneksina ja kolikkoja sataa taivaasta. Vertauskuvat ovat suoraviivaisia kuin viivoitin ja tuntuvat jotenkin turhilta kokonaisuuden kannalta. Musiikkia oli kovin vähän ja se yllättävästi irrottautui epokkimaailmasta moderniksi kuvien rytmittäjäksi, piskuisen kuluneen biisin kera.

ei tämä vain oikein toiminut, sanottavaa oli kovin vähän, kun lopulta päästiin perille elokuva loppui. Keskiosan laivamatkailu oli pitkäveteistä ja ihmeen sekavaa kirjeenvaihtoineen. Ellisin saaren natsahtavat älytestit olivat kiinnostavia mutta niidenkin kohdalla rytmitys oli jotenkin kummallisen jankkaavaa ja sekoitettua. Ei tämä liian taiteellinen ollut, vaan ei liian viihdyttäväkään. Vaikea sanoa mitä oikein oli haettu, se jäi kuitenkin saavuttamatta.

**

keskiviikkona, tammikuuta 02, 2008

I am legend

Will Smith ei kiinnosta ketään vaikka olisi viimeinen ihminen maailmassa

Leuhkanpulskeasti nimetty raina on kolmas filmatisointi samasta aiheesta. Itse olen katsonut vain edellisen Charlton Hestonin tähdittämän vm. 71 version. Näiden kahden Hollywood-version vertaaminen onkin varsin hedelmällistä koska se tuo hyvin esiin toimintaelokuvien kehityskaaren.

Uudempi elokuva on tietysti hienompi, rivakammin leikattu ja paljon toiminnallisempi. Smith on hätää kärsimässä lihaksikkaiden supermutanttien kanssa, kun Hestonia tyhmät kaapukulttilaiset lähinnä ärsyttivät. Uhan on oltava nykyään turboahdettu, ihmistä vahvempi ja nopeampi. Kaikessa noloudessaan 70-luvun valkonaamat kuitenkin ovat jotenkin surullisempia. Köpöttelevät kaapuveijarit olivat sairastuneita ihmisiä, eivät bodanneita klonkkuja joiden kohtalo on täysin yhdentekevä. Erityisen rasittavaa oli niiden ääntely, hirviöiden mölinä oli niin tavanomaista leijona/gorilla synteesiä että suorastaan haukotti.

Päähenkilöt menivät rambojen myötä tyystin uusille urille. Will Smith on sekä sotilas että maailman paras genetiikkatutkija. Lisäksi hän on bodari, koomikko, eläinten ystävä, nero ja herkkä mies. Pakollinen leuanvetokohtaus haukottaa toistuessaan jokaisessa toimintaelokuvassa. On joo muskelia, ihan kiva, entä sitten? Luonnollisesti sankari uhrautuu yhteisen hyvän vuoksi sen suuremmin nikottelematta.

Vanhemman version loppu oli myös hyvin surullinen, kuin turha kuolema sodassa kaatumisen sijaan. Uutta toivoa oli istutettu nykyversioon kummallisella loputwistillä. Sinänsä molemmat ovat suhteellisen uskollisia alkuperäiselle kirjalle. Molempien pääosanesittäjät ovat jäykkiä ja vaikeita samaistumiskohteita. Vanhempi versio on raju ja jotenkin vastuuton, uudempi sankari taas koko ajan niin vallan kauhean huolissaan että näyttely jumiutuu täysin.

Meitsi on legenda on todella kaunis elokuva, tietokoneet luovat ennenäkemättömän maiseman jota ei turhaan pällistellä vaan joka on osa elokuvaa. Eläimet ja ilkimöt ovat kovin synteettisiä mutta itse kaupunki toimii hienosti. Juoni alkaa raahata molempia jalkojaan alun jälkeen ja kaikki jännitys varisee pois turbotimanttitoiminnan alkaessa heilutella kameraa. Onko moinen mätkintä todella ollut jonkun mielestä tarpeellista ja katselufiilistä kohottavaa?

Hiano ja ja vähän huono, minkäs teet! Kaksi tähtöstä yhden tähden elokuvasta.

**/*****

tiistaina, elokuuta 28, 2007

La Sconosciuta - Tuntematon nainen

Menneisyyden vainoama, entinen prostituoitu etsii mafian tappamaa miestään kaatopaikalta, paljain käsin ja naama ruhjeilla. Sinfoniaa taustalle kiitos.

Giuseppe Tornatore on minulle tuttu aikaisemmin, Legend 1900 elokuvasta jossa Tim Roth esitti laivalla koko elämänsä seilaavaa pianistia. Muusikkoelokuvassa Tornaattori oli jotenkin epätyydyttävä, hän hoippui päättämättömänä tragedian ja komedian välimaastossa. Samaa vikaa on tuntemattomassa naisessakin. Elokuva koostuu hyvin traagisista paloista jotka vuorottelevat jännityselokuvan ja jopa perhedraaman kappaleiden kanssa, mutta nimenomaan vuorottelevat, samaan kohtaukseen ei ole ikinä saatu monimutkaisia tunnelmia.

Kun Hitcockmaista hiipimistä alkaa jännittää, onkin kelalla jokunen minuutti julmaa Sodoman 100 päivää tyylistä sadismia. Sitten sipaistaan maahanmuuttajien ongelmia ja välillä kunnon euroitketyksen tyyliin yksin ollaan kotona melodraamailemassa. Melko pian käy selville että koko ajan paahdetaan satanen lasissa, sinfonia pauhaa, toistensa ohi puhuville ihmisille käy niin huonosti kuin suinkin mahdollista ja ponnistelu vain lisää tuskaa. Kaikki ovat toisilleen joko julmia tai piittaamattomia, huorat saavat nyrkistä ja lapsia kiusataan koulussa. Surkeuksien maneerinen kavalkaadi uuvuttaa ja on täysin ilmiselvää että huonostihan tässä käy.

Päähenkilö karaisee hoitamaansa lasta karate-elokuvat mieleentuovalla "turpaan jotta vahvistut" metodilla joka on paitsi todella ahdistavaa katsottavaa, myös täysin irti elokuvan muista teemoista. Mukelo ja hoitaja ehtivät ystävystyä, vihastua, erota ja palata yhteen niin monta kertaa että asiaa ei oikein kyennyt enää jännittämään.

Ei tämä missään nimessä ole kalkkuna, kuvaus toimii ja näyttelijät tekevät töitä hartiavoimin. Tavaraa ja sanomisen tarvetta on vain niin paljon että tulos on sekavien pyrkimysten hetteikkö. Hyviä kohtauksia on vähintään yhden elokuvan verran, ne on vain poimittu ainakin kolmesta eri filmistä. Se on sitten kolme tähteä. ***

tiistaina, kesäkuuta 26, 2007

Epic Movie

Hei katsokaa, meitsiltä tippuivat housut, nyt ne tippu, oho, oli vahinko, katsokaa nyt!

Holtittoman pitkäksi venyneen tuumaustauon jälkeen palaan taas asiaan. Olen tässä välissä ehtinyt katsella kymmeniä elokuvia, keskinkertaisia ja hyviä. Aloitan siis minulle arvoitukseksi jäävästä syystä oikein huonosta rainasta!

Epic Movie kuuluu nykyään kovin lässähtäneeseen genreen jossa enemmän tai vähemmän onnistuneesti irvaillaan muille elokuville. Kauas on kone 80-luvun Aeroplane irvailusta pudonnut, reteästi väitän että Epic kuuluu huonoimman kymmenen elokuvan joukkoon mitä olen koskaan nähnyt. Surkea rankkaus ei ainakaan vertailukohtien puutteesta johdu, olen sellaista huttua kahlannut läpi että sokeutuminen on ollut lähellä. Silti usein roska on saanut useimmiten edes vahingoniloa ja epäuskoista virnuilua aikaan. Esimerkiksi läpisurkea Poliisiopisto, tehtävä Moskovassa puristaa muutaman säälisekaisen hymähdyksen. Mutta ei tämä, ei tosiaan! Syytä olisi ollut, pönöttävien jättielokuvien kuuluisikin saada kyytiä oikein kunnolla, irvailu on ainoa tapa jolla johonkin pirates of Caribeaniin kannattaa suhtautua.

Mikään ei ole niin surullista kuin epähauska komedia. Eeppinen elokuva etenee hitaasti ja tuskaisesti, pysähdellen koko ajan selittelemään ja alleviivaamaan. Monet kohtaukset laahaavat niin että sitä on vaikea uskoa. Katsoja todellakin kieputetaan rautalankaan, ensin kankaalle tulee Samuel L. Jacksonia imitoiva onneton näyttelijä, hän jankkaa loputtomiin esitystään kunnes toinen näyttelijä sanoo "sehän on Samuel L. Jackson, oho". Oivallukselle ei juuri jää tilaa vaikka aikaa olisikin, yltäkylläinen ryöpytys pysyy todella kaukana vaikka lajityyppiin sellainen kuuluisikin.

Oikein huonojen elokuvien kohdalla tahaton hölmöys pelastaa paljon. Voi aina naureskella yleiselle huonoudelle jos juonesta loppuvat eväät kesken. En osaa oikein määritellä miten tässä on onnistuttu tuokin mahdollisuus sähläämään, mutta Epic Movie ei naurata edes huonouden vannoutuneita ystäviä. Se ei ole tarpeeksi naiivi ja innoissaan, eikä ainakaan riittävän ironinen ja hämärä. Se on juuri sellainen väsynyt rahastus josta ei tahattomia arvoja löydä hakemallakaan. Suuri tuotantokoneisto on karsinut spontaanin kökköyden ja paljastanut onton käsikirjoituksen riettaalla tavalla. Riehakkuutta on kuin lopen kyllästyneellä ravintolamuusikolla, taitoa piisaa mutta ajatukset ovat aivan jossain muualla.

Läpisurkeiden vitsailujen tapaan myös tämä elokuva on tarpeettoman julma, omahyväinen ja ilkeä. On kuin katsoisi yläasteen koulukiusaajan psyykellä varustetun juopon toikkarointia muiden elokuvien lavasteissa. Havaintoja tehdään verkkaisesti ja katkeralla mielellä. Ensimmäistä mieleen tulevaa "vitsiä" jankataan kunnes on aika horjahtaa vasten toista kulissia. Surullista on että tulilinjalle on valittu paljon Epic Movieta parempia komedioita. Tulee tunne että tekijätiimi on ollut sekä lahjatonta että pohjattoman kateellista hauskemmille kollegoilleen.

Mittaa tällä kidutuksella on ilahduttavan vähän, jos pitkät lopputekstit ja pilalle menneiden (jopa ne olivat epähauskoja!) kohtaukset vähennetään, mittaa lienee vaivoin 70 minuuttia. Sekin on reilusti liikaa, moinen hölmöjen vitsien haustausmaa ei olisi ansainnut varttia enempää aikaani. Toverini Pertti tokaisi hienovaraisesti "Hirveetä paskaa" mikä lienee hyvä tiivistys.

Näissä kasvoissa arpikin kaunistus ois, ja yksikin tähti hohtaa liian kauniisti.
*/*****

torstaina, syyskuuta 21, 2006

Riisuttu mies

Onnää miehet vaan semmosii, humantereita!


Kävin katsomassa Louhimiehen uusimman kutsuvierasnäytännössä, tupa oli täynnä pappeja ja tästä asiasta silminnähden innostunutta tekijäkaartia. Alun puhekin lupasi jotain rankkaa ja jännää, onhan tätä rainaa vatvottu jo etukäteen lehdissä ja oikeudessa asti.

Vaan toisin kävi, ankara HÖH valtasi mielen jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Elokuva olisi ravistellut yleisöä toden teolla joskus 60-luvulla, silloinkin vain alastomuuden takia. Uskonnollisista asioista olisivat silloinkin älähtäneet vain ne jotka eivät olisi elokuvaa suurin surminkaan suostuneet katsomaan. Kirkon ja teologian sisällä on haastettu pönöttävää valtionkirkkoa paljon tiukemmin ja fiksummin kuin Louhimies kykenee näemmä mitenkään kuvittelemaan. Papeilla on ollut jo vuosituhansia näitä muka vasta nyt räväkästi julkituotuja kuumia salaisuuksia kuten uskonpuutetta, seksisuhteita ja viranhimoa. Paavo Ruotsalaisvainaakin revitteli näillä asioilla paljon syvällisemmin kuin köyhän miehen Mobyltä näyttävä Aki näemmä pystyy koskaan tajuamaan.

Ok, usko on mennyt, se tulee varsin selväksi. Mutta mitäs se vessassakin etsittävä usko sitten oikein oli? Elokuvassa kukaan pappi ei oikeastaan auta tai kuuntele ketään, kunhan mähläävät omissa ongelmissaan. Välillä tehdään puolihuolimattomasti joitain tuttuja riittejä samalla kun pupelletaan pullaa tai mietitään seksielämää. Tämmöiset sirkustirehtöörit joutavatkin viralta, seurustelevatkin selvin päin vain toisten pappien kanssa. Paikoitellen osoitettava syvällisyys on niin noloa ja päälle liimattua että sitä ei kyllä ota vakavasti kukaan. Farssia tämän kai pitäisi olla, vaan sellaiseen kuuluisi oikea hauskuutus ja liukas juonen kulku. Kun elokuvan hoippuu huolimattomasti ja roiskien tyylilajista toiseen ei katsojaparka oikein tiedä koska pitäisi kiinnostua. Mihinkään oikeisiin ongelmiin ei uskalleta tarttua, naispappeuden vastustajat tai tekopyhyys luiskahtava ohi kuin alaviitteenomaisesti.

Jos teologinen taitamattomuus loistaa lähes joka käänteessä (kuka ne virret oikein valitsi, onko vain kimpassa muisteltu baarissa mitä niitä onkaan?) ja syvällisyys puuttuu täysin niin missä on pihvi? Se on tietenkin siinä rankassa elämässä missä käydään vieraissa, kiroillaan ja remutaan humalassa. Ohjaaja on selvästi vapautuneimmillaan kun pääsee kuvaamaan improvisoitua rällästämistä ja miehistä ölinää. Sellaiseen valittu hakkaava ohjaustyyli sopiikin hyvin. Vuorosanoissa takertelu ja jankkaaminen luovat eloa ja liikettä, pomppuleikkaukset kuvaavat tilanteen kaoottisuutta. Valitettavasti hötkyntä jatkuu samanlaisena kun pitäisi jarrutella ja ajatella. Vakavat keskustelut muuttuvat kakoviksi vuorosanakokoelmiksi ilman yhteyttä näyttelijöiden välillä.

Harvasta aikuisesta ihmisestä voi käyttää sanaa potra, sitä kuitenkin Samuli Edelman ennen kaikkea on. Topakkaa ulkomuotoa ei säästellä vaan raadollinen maailma hiipii päähenkilön kimppuun riisumalla hänet toistuvasti. Naiset sen sijaan pitävät vaatteensa päällä ja muutenkin päänsä olennaisesti kylmenpänä. Loppu tulee kuin varkain, kaikki järjestyy ihmeenomaisesti ja pieni luontokappalekin saa kantaakseen raskaan tekosyvällisyyden taakan.

Kyllä oli sekavaa jöötiä, en voi suositella. Kaksi tähteä joista toinen Edelmanin ansiokkaasti Häjyihin tanakoitetusta ulkomuodosta ja toinen silkasta suomalaisuudesta.

* *

perjantaina, elokuuta 04, 2006

Superman returns

Onko se erikoistehoste, onko se kalkkuna, onko se peräsmies?

Kun teris aloitti seikkailunsa sarjakuvissa vuosikymmeniä sitten oli maailma kovin toisenlainen. Kunnon seikkailuksi riitti teriksen saapuminen paikalle. Ihka ensimmäisessä terisseikkailussa vuodelta 1933 mies kryptonilta nostaa rosvojen auton ilmaan ja siinäpä se, kriminaaleilta loppui sisu ja he antautuivat. Muutama vuosikymmen menee silkassa voimantunnossa, käsikirjoittajat keksivät kilvan uusia voimia (hei kamoon, kylmäpuhallus, miten se voi edes ideana toimia??) ja rosmot lakoavat kuin vilja Koskelan Akselin viikatteen edessä.

Muutama vuosikymmen turpakäräjiä puuduttaa lukijat ja hahmoon on saatava särmää. Seuraa pitkä vaihe jossa milloin mikäkin taho saa käsiinsä kryptoniittia ja terisressu on polvillaan salaisten kompleksien lattioilla. Samoin teräskoira ja -tyttö tulevat kuvioihin mukaan. Pahimmassa menestyskuopassa Supermanilta otetaan nirri pois ja hänen seuraajakseen tulee neljä erilaista sankaria mittailemaan lukijoiden reaktioita. Kukaan näistä ei kuitenkaan saa samanlaista suosioita kuin aito asia ja tapahtuu odotettu paluu. Nykyinen teris seikkailee yhtenä oikeuden puoltajien jäsenenä oman lehtensä ohella. Sääliksi käy käsikirjoittajia joiden on sullottava samaan tarinaan tekemistä sekä lepakkomiehelle että terikselle, toinen heittelee bumerangeja ja toinen planeettoja.

Mutta elokuvaan! Ohjaaja Singer on lähestynyt aihettaan nöyrästi, niin nöyrästi että mitään ruttuja ei teriksen hahmoon ole uskallettu tehdä. Messiaaninen jeesus tekee ihmeitä, on kohtelias ja uhraa itsensä tarpeen tullen. Viitteitä raamattuun on runsaasti mutta mitään järkevää sanomaa niistä ei oikein muodostu, kyseessä on vain sellaista postmodernia perusnakkelua jolla saadaan lainattua suurien tarinoiden ylevyyttä ja merkittävyyttä ilman sen suurempaa sanottavaa.

Clark Kent ei kiinnostanut painettuna, eikä leffa muuta asiaa. Hahmoa jonka ainoa ominaisuus on tietoinen epäkiinnostavuus on vaikea seurata. Lisäksi koko asetelma on korni, miksi maailman pelastajan pitää käydä päivätöissä? Varsinkin kun keskeytyksiä tuntuu tulevan jatkuvalla syötöllä. Jos kryptonin jäykkis haluaa välittämättä ihmistellä, olisi joutelias miljonääri Bruce Waynen tapaan parempi vaihtoehto. Lois Lanen esittäjä oli niin mielenkiinnoton nainen että en saa edes hänen naamaansa mieleeni. No sellainen erilaisiin rotkoihin tipahtava hempukka kuitenkin, ainoana luonteenpiirteenä lievä kiukuttelu. Loisin miestä näyttelevä Marsden (x-miesten kyklooppi) on siedettävä epäkiitollisessa aisankannattelijan roolissaan.

Pahiksen roolissa kekkuloiva Spacey on selvästi ottanut urakan huumorilla ja onkin ainoa rento ihminen koko pöhöttyneessä rainassa. Hän vitsailee ja hyppelee vapautuneesti ja saa aikaan muutaman aidon hymyn muuten niin totisessa kokonaisuudessa. Sarjakuvaahan tässä ollaan filmaamassa, hyvänen aika sentään.

Tehosteet ovat hienoja joskin lentely on perustaltaan kornin näköistä. Ihminen kiitämässä mahallaan ilmassa on kovin nolon näköistä vaikka sen tekisi kuinka hyvin. Hirmuista rytinää piisaa ja mies teräksestä saa tosiaan paiskia töitä palkkansa eteen. Nykykatsoja ei vain enää oikein jaksa yllättyä tietokoneanimaatiosta. Lentokone osataan niin räjäyttää kuin laskea siististi maahankin ilman että kenenkään leuat enää loksahtavat.

Kokonaisuus jää kovin vieraaksi. Ihan kuin kukaan ei olisi ollut oikein tosissaan kiinnostunut kokonaisuudesta. Vieraantumisen ja muukalaisena olemisen teemat nousevat esiin ja unohtuvat samoin tein. Singer ei oikein ole osannut päättää miellyttäisikö pikkupoikia vai aikuisia sarjakuvafriikkejä. Elokuvan ongelma eivät suinkaan ole liian hyvälaatuiset kännykamerakuvat tai liian vähäinen toiminta. Se kompastelee jalkoihinsa sen takia että se ei ole kovin kiinnostava. Kiiltokuvajeesuus kohtaa hassun hatuntekijän.

Plötkäisen kaksi tähteä **, Sinkeri, oisit vaan tehnyt sen X3:sen, nyt meillä on kaksi mitätöntä leffaa yhden hyvän sijaan.