Autoa ostamassa

Ei vain elokuvista vaan myös elävästä elämästä. Sille kolme tähteä viidestä.

Nyt aion pilata linjakkaan blogini (pikemminkin sen varsin kiitettävänoloisen hiljaiselon) kirjoittamalla jostain ihan muusta kuin leffoista. Olen edellisen kirjoituksen jälkeen katsonut varmaan kymmeniä rainoja, mutta ei niistä vain ole tullut satuiltua. Ehkä olen ollut liian tiukka formaattini suhteen koska intoa ei ole vain oikein riittänyt. Pakko saada kirjoitussuonesta tukosta ja jotain ruudulle. Siksi aloitan joutavanpäiväisellä autoturinalla.

Hiljaisuus loppuu nyt koska aion kirjoittaa muustakin. En vieläkään suuren yleisen helpotukseksi aloita rehvakkaa avautumistani kauppareissuistani (tosi 2002) tai bailaamisestani (tosi 1975). Kirjoitan siis myös jostain asioista joihin olen törmännyt elämässäni.

Olen ostamassa autoa. Koska rahaa on niukalti ja auto on valloittavan huono sijoitus, olemme päättäneet hommata käytetyn kumijalan. Vanha Rosinantemme on Megane vuosimallia -00. Näin kirjoitettuna se näyttää kummallisesti hymiöltä. Merkintä pitenee painajaismaisesti enkä pääse ikuna asiaan jos jatkan näitä intertekstuaalisia viittauksia.

Rellukan päällimmäinen ongelma on sen meluisuus, koppelo on etenkin talvitassuilla melkoinen ropisija ja radion kuuntelu rajoittuu diskantteihin. Uuden pelin pitäisi olla hiljainen. Jossain on muinoin jo päätetty että pienet autot ovat meluisia ja isot hiljaisempia. Koolla ei olisi meille suurta väliä mutta pakko ostaa siis iso kärry jos haluaa olla ilman Peltoreita pitkällä matkalla.
Rahaa ei luonnollisestikaan ole, siitä lähdetään. Rellunderista heruu koirankatseisella anelulla ehkä pari tonnia jos sitäkään. Lisää riihikuivaa saamme iskettyä pöytään 3-4 kiloeuroa. Limusiinimme hinnaksi muotoutuu siis noin kuusi isoa, kuten jenkki sanoisi, enempään ei kerta kaikkiaan ole varaa.

Näillä hiluilla heruisi suunnattomasti ajettu sakemanni tai kiinnostavan vähän poljettu ranskatar. Japanilaiset pitää jättää ulkopuolelle koska ne ovat useimmiten meluisia ja liian kalliita järkevän ikäisinä.

Vahvimmilla on tällä hetkellä Citroen C5, auto jonka nimi saa useimmat essonbaarimiehet vetämään henkeä ja aloittamaan hillittömän vuodatuksen. Koska aiomme olla kuitenkin kaistapäisiä niin hypätään sitten nestejousitettuun kelkkaan ja katsotaan kortit, aina katkeraan finaaliin asti. Raportoin millainen koska sieltä siunaantui, tällä hetkellä bookmarkeissa kiikkuu 2001 mallinen diisselifarmari Hyvinkäältä.

Minulla on kokemusta sitruunoista, oikein huonoja sellaisia. Elämäni huonoin auto oli -85 BX joka oli niin elämäänsä kyllästynyt koska ettei toista ollut. Paikka jos toinenkin hajosi ja mitä mielikuvituksellisimmat viat rampauttivat sen kentälle kerta toisensa jälkeen. Vai mitä mieltä olette vaihdekepin irtoamisesta kesken risteyksen?

Mitään en ole kuitenkaan oppinut, taas olen ostamassa halpaa ranskalaista koska nykyään kaikki on toisin!

Kultainen portti

Akankäppänöitä, vuohia, pieni pala laivankylkeä sekä protofasismia

Välillä sitten hieman taiteellisempaakin tavaraa. Kyseessä on Nuovomondo, italailainen elokuva amerikkaan pyrkivistä siirtolaisista 1910-luvulta. Esillepano on Taviani-veikkosten tyyliin hidas ja täynnä kiviaitoja. Maaseudun väki on jääräpäisen verkkaista ja salaviisasta, siunattu hullukin on ja tympeitä virkamiehiä löytyy kiintiömäärä.

Amerikkalaiseen kerrontaan verrattuna katsojaa ei päästetä helpolla. Ihmiset käyttäytyvät odottamattoman oikukkaasti ja motiiveja joutuu usein arvailemaan. Pimeässä kolistellaan moneen kertaan ja monet asiat jäävät arvoituksiksi. Esimerkiksi perhesuhteita joutuu arvailemaan melko pitkään ennen niiden selkeytymistä. Selittäviä kuvia ja repliikkejä kartellaan, esimerkiksi laivan kannelta siirrytään johonkin käytävään joka sitten lienee jo Amerikassa. Spielberg olisi luonnollisesti lisännyt pari kohtausta jossa rampataan laskusiltoja pitkin ja päivitellään ulkomaailmaa, vaan kyllähän tämäkin asiayhteydestä selviää.

Elokuvan hahmot jäävät melko etäisiksi, en keksi miettimälläkään yhtään adjektiivia vaikkapa pikkuveljestä vaikka hän saakin paljon ruutuaikaa. Tärkeä ja melko tuore asia onnistui hämäämään minuakin, raina tuntui tärkeältä suurelokuva massiivisen teemansa takia. Kun sitten miettii mitä tapahtui ja millaisia hahmot olivat ei mieleen jäänyt paljoakaan. Pakollinen romanssi on kovin laimea, kemiaa varmasti on, mutta sen alleviivaaminen on niin hienovaraista että minun sensorini aistivat sen lähinnä lievänä kiinnostuksena polttavan intohimon sijaan. Nämä sitten vähän katselevat toisiaan, vai niin.

Modernina elementtinä käytetään päähenkilöiden valveunia jossa uuden maailman suunnattomat rikkaudet ottavat muotonsa jättimäisinä vihanneksina ja kolikkoja sataa taivaasta. Vertauskuvat ovat suoraviivaisia kuin viivoitin ja tuntuvat jotenkin turhilta kokonaisuuden kannalta. Musiikkia oli kovin vähän ja se yllättävästi irrottautui epokkimaailmasta moderniksi kuvien rytmittäjäksi, piskuisen kuluneen biisin kera.

ei tämä vain oikein toiminut, sanottavaa oli kovin vähän, kun lopulta päästiin perille elokuva loppui. Keskiosan laivamatkailu oli pitkäveteistä ja ihmeen sekavaa kirjeenvaihtoineen. Ellisin saaren natsahtavat älytestit olivat kiinnostavia mutta niidenkin kohdalla rytmitys oli jotenkin kummallisen jankkaavaa ja sekoitettua. Ei tämä liian taiteellinen ollut, vaan ei liian viihdyttäväkään. Vaikea sanoa mitä oikein oli haettu, se jäi kuitenkin saavuttamatta.

**

I am legend

Will Smith ei kiinnosta ketään vaikka olisi viimeinen ihminen maailmassa

Leuhkanpulskeasti nimetty raina on kolmas filmatisointi samasta aiheesta. Itse olen katsonut vain edellisen Charlton Hestonin tähdittämän vm. 71 version. Näiden kahden Hollywood-version vertaaminen onkin varsin hedelmällistä koska se tuo hyvin esiin toimintaelokuvien kehityskaaren.

Uudempi elokuva on tietysti hienompi, rivakammin leikattu ja paljon toiminnallisempi. Smith on hätää kärsimässä lihaksikkaiden supermutanttien kanssa, kun Hestonia tyhmät kaapukulttilaiset lähinnä ärsyttivät. Uhan on oltava nykyään turboahdettu, ihmistä vahvempi ja nopeampi. Kaikessa noloudessaan 70-luvun valkonaamat kuitenkin ovat jotenkin surullisempia. Köpöttelevät kaapuveijarit olivat sairastuneita ihmisiä, eivät bodanneita klonkkuja joiden kohtalo on täysin yhdentekevä. Erityisen rasittavaa oli niiden ääntely, hirviöiden mölinä oli niin tavanomaista leijona/gorilla synteesiä että suorastaan haukotti.

Päähenkilöt menivät rambojen myötä tyystin uusille urille. Will Smith on sekä sotilas että maailman paras genetiikkatutkija. Lisäksi hän on bodari, koomikko, eläinten ystävä, nero ja herkkä mies. Pakollinen leuanvetokohtaus haukottaa toistuessaan jokaisessa toimintaelokuvassa. On joo muskelia, ihan kiva, entä sitten? Luonnollisesti sankari uhrautuu yhteisen hyvän vuoksi sen suuremmin nikottelematta.

Vanhemman version loppu oli myös hyvin surullinen, kuin turha kuolema sodassa kaatumisen sijaan. Uutta toivoa oli istutettu nykyversioon kummallisella loputwistillä. Sinänsä molemmat ovat suhteellisen uskollisia alkuperäiselle kirjalle. Molempien pääosanesittäjät ovat jäykkiä ja vaikeita samaistumiskohteita. Vanhempi versio on raju ja jotenkin vastuuton, uudempi sankari taas koko ajan niin vallan kauhean huolissaan että näyttely jumiutuu täysin.

Meitsi on legenda on todella kaunis elokuva, tietokoneet luovat ennenäkemättömän maiseman jota ei turhaan pällistellä vaan joka on osa elokuvaa. Eläimet ja ilkimöt ovat kovin synteettisiä mutta itse kaupunki toimii hienosti. Juoni alkaa raahata molempia jalkojaan alun jälkeen ja kaikki jännitys varisee pois turbotimanttitoiminnan alkaessa heilutella kameraa. Onko moinen mätkintä todella ollut jonkun mielestä tarpeellista ja katselufiilistä kohottavaa?

Hiano ja ja vähän huono, minkäs teet! Kaksi tähtöstä yhden tähden elokuvasta.

**/*****

La Sconosciuta - Tuntematon nainen

Menneisyyden vainoama, entinen prostituoitu etsii mafian tappamaa miestään kaatopaikalta, paljain käsin ja naama ruhjeilla. Sinfoniaa taustalle kiitos.

Giuseppe Tornatore on minulle tuttu aikaisemmin, Legend 1900 elokuvasta jossa Tim Roth esitti laivalla koko elämänsä seilaavaa pianistia. Muusikkoelokuvassa Tornaattori oli jotenkin epätyydyttävä, hän hoippui päättämättömänä tragedian ja komedian välimaastossa. Samaa vikaa on tuntemattomassa naisessakin. Elokuva koostuu hyvin traagisista paloista jotka vuorottelevat jännityselokuvan ja jopa perhedraaman kappaleiden kanssa, mutta nimenomaan vuorottelevat, samaan kohtaukseen ei ole ikinä saatu monimutkaisia tunnelmia.

Kun Hitcockmaista hiipimistä alkaa jännittää, onkin kelalla jokunen minuutti julmaa Sodoman 100 päivää tyylistä sadismia. Sitten sipaistaan maahanmuuttajien ongelmia ja välillä kunnon euroitketyksen tyyliin yksin ollaan kotona melodraamailemassa. Melko pian käy selville että koko ajan paahdetaan satanen lasissa, sinfonia pauhaa, toistensa ohi puhuville ihmisille käy niin huonosti kuin suinkin mahdollista ja ponnistelu vain lisää tuskaa. Kaikki ovat toisilleen joko julmia tai piittaamattomia, huorat saavat nyrkistä ja lapsia kiusataan koulussa. Surkeuksien maneerinen kavalkaadi uuvuttaa ja on täysin ilmiselvää että huonostihan tässä käy.

Päähenkilö karaisee hoitamaansa lasta karate-elokuvat mieleentuovalla "turpaan jotta vahvistut" metodilla joka on paitsi todella ahdistavaa katsottavaa, myös täysin irti elokuvan muista teemoista. Mukelo ja hoitaja ehtivät ystävystyä, vihastua, erota ja palata yhteen niin monta kertaa että asiaa ei oikein kyennyt enää jännittämään.

Ei tämä missään nimessä ole kalkkuna, kuvaus toimii ja näyttelijät tekevät töitä hartiavoimin. Tavaraa ja sanomisen tarvetta on vain niin paljon että tulos on sekavien pyrkimysten hetteikkö. Hyviä kohtauksia on vähintään yhden elokuvan verran, ne on vain poimittu ainakin kolmesta eri filmistä. Se on sitten kolme tähteä. ***

Epic Movie

Hei katsokaa, meitsiltä tippuivat housut, nyt ne tippu, oho, oli vahinko, katsokaa nyt!

Holtittoman pitkäksi venyneen tuumaustauon jälkeen palaan taas asiaan. Olen tässä välissä ehtinyt katsella kymmeniä elokuvia, keskinkertaisia ja hyviä. Aloitan siis minulle arvoitukseksi jäävästä syystä oikein huonosta rainasta!

Epic Movie kuuluu nykyään kovin lässähtäneeseen genreen jossa enemmän tai vähemmän onnistuneesti irvaillaan muille elokuville. Kauas on kone 80-luvun Aeroplane irvailusta pudonnut, reteästi väitän että Epic kuuluu huonoimman kymmenen elokuvan joukkoon mitä olen koskaan nähnyt. Surkea rankkaus ei ainakaan vertailukohtien puutteesta johdu, olen sellaista huttua kahlannut läpi että sokeutuminen on ollut lähellä. Silti usein roska on saanut useimmiten edes vahingoniloa ja epäuskoista virnuilua aikaan. Esimerkiksi läpisurkea Poliisiopisto, tehtävä Moskovassa puristaa muutaman säälisekaisen hymähdyksen. Mutta ei tämä, ei tosiaan! Syytä olisi ollut, pönöttävien jättielokuvien kuuluisikin saada kyytiä oikein kunnolla, irvailu on ainoa tapa jolla johonkin pirates of Caribeaniin kannattaa suhtautua.

Mikään ei ole niin surullista kuin epähauska komedia. Eeppinen elokuva etenee hitaasti ja tuskaisesti, pysähdellen koko ajan selittelemään ja alleviivaamaan. Monet kohtaukset laahaavat niin että sitä on vaikea uskoa. Katsoja todellakin kieputetaan rautalankaan, ensin kankaalle tulee Samuel L. Jacksonia imitoiva onneton näyttelijä, hän jankkaa loputtomiin esitystään kunnes toinen näyttelijä sanoo "sehän on Samuel L. Jackson, oho". Oivallukselle ei juuri jää tilaa vaikka aikaa olisikin, yltäkylläinen ryöpytys pysyy todella kaukana vaikka lajityyppiin sellainen kuuluisikin.

Oikein huonojen elokuvien kohdalla tahaton hölmöys pelastaa paljon. Voi aina naureskella yleiselle huonoudelle jos juonesta loppuvat eväät kesken. En osaa oikein määritellä miten tässä on onnistuttu tuokin mahdollisuus sähläämään, mutta Epic Movie ei naurata edes huonouden vannoutuneita ystäviä. Se ei ole tarpeeksi naiivi ja innoissaan, eikä ainakaan riittävän ironinen ja hämärä. Se on juuri sellainen väsynyt rahastus josta ei tahattomia arvoja löydä hakemallakaan. Suuri tuotantokoneisto on karsinut spontaanin kökköyden ja paljastanut onton käsikirjoituksen riettaalla tavalla. Riehakkuutta on kuin lopen kyllästyneellä ravintolamuusikolla, taitoa piisaa mutta ajatukset ovat aivan jossain muualla.

Läpisurkeiden vitsailujen tapaan myös tämä elokuva on tarpeettoman julma, omahyväinen ja ilkeä. On kuin katsoisi yläasteen koulukiusaajan psyykellä varustetun juopon toikkarointia muiden elokuvien lavasteissa. Havaintoja tehdään verkkaisesti ja katkeralla mielellä. Ensimmäistä mieleen tulevaa "vitsiä" jankataan kunnes on aika horjahtaa vasten toista kulissia. Surullista on että tulilinjalle on valittu paljon Epic Movieta parempia komedioita. Tulee tunne että tekijätiimi on ollut sekä lahjatonta että pohjattoman kateellista hauskemmille kollegoilleen.

Mittaa tällä kidutuksella on ilahduttavan vähän, jos pitkät lopputekstit ja pilalle menneiden (jopa ne olivat epähauskoja!) kohtaukset vähennetään, mittaa lienee vaivoin 70 minuuttia. Sekin on reilusti liikaa, moinen hölmöjen vitsien haustausmaa ei olisi ansainnut varttia enempää aikaani. Toverini Pertti tokaisi hienovaraisesti "Hirveetä paskaa" mikä lienee hyvä tiivistys.

Näissä kasvoissa arpikin kaunistus ois, ja yksikin tähti hohtaa liian kauniisti.
*/*****

Riisuttu mies

Onnää miehet vaan semmosii, humantereita!

Kävin katsomassa Louhimiehen uusimman kutsuvierasnäytännössä, tupa oli täynnä pappeja ja tästä asiasta silminnähden innostunutta tekijäkaartia. Alun puhekin lupasi jotain rankkaa ja jännää, onhan tätä rainaa vatvottu jo etukäteen lehdissä ja oikeudessa asti.

Vaan toisin kävi, ankara HÖH valtasi mielen jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Elokuva olisi ravistellut yleisöä toden teolla joskus 60-luvulla, silloinkin vain alastomuuden takia. Uskonnollisista asioista olisivat silloinkin älähtäneet vain ne jotka eivät olisi elokuvaa suurin surminkaan suostuneet katsomaan. Kirkon ja teologian sisällä on haastettu pönöttävää valtionkirkkoa paljon tiukemmin ja fiksummin kuin Louhimies kykenee näemmä mitenkään kuvittelemaan. Papeilla on ollut jo vuosituhansia näitä muka vasta nyt räväkästi julkituotuja kuumia salaisuuksia kuten uskonpuutetta, seksisuhteita ja viranhimoa. Paavo Ruotsalaisvainaakin revitteli näillä asioilla paljon syvällisemmin kuin köyhän miehen Mobyltä näyttävä Aki näemmä pystyy koskaan tajuamaan.

Ok, usko on mennyt, se tulee varsin selväksi. Mutta mitäs se vessassakin etsittävä usko sitten oikein oli? Elokuvassa kukaan pappi ei oikeastaan auta tai kuuntele ketään, kunhan mähläävät omissa ongelmissaan. Välillä tehdään puolihuolimattomasti joitain tuttuja riittejä samalla kun pupelletaan pullaa tai mietitään seksielämää. Tämmöiset sirkustirehtöörit joutavatkin viralta, seurustelevatkin selvin päin vain toisten pappien kanssa. Paikoitellen osoitettava syvällisyys on niin noloa ja päälle liimattua että sitä ei kyllä ota vakavasti kukaan. Farssia tämän kai pitäisi olla, vaan sellaiseen kuuluisi oikea hauskuutus ja liukas juonen kulku. Kun elokuvan hoippuu huolimattomasti ja roiskien tyylilajista toiseen ei katsojaparka oikein tiedä koska pitäisi kiinnostua. Mihinkään oikeisiin ongelmiin ei uskalleta tarttua, naispappeuden vastustajat tai tekopyhyys luiskahtava ohi kuin alaviitteenomaisesti.

Jos teologinen taitamattomuus loistaa lähes joka käänteessä (kuka ne virret oikein valitsi, onko vain kimpassa muisteltu baarissa mitä niitä onkaan?) ja syvällisyys puuttuu täysin niin missä on pihvi? Se on tietenkin siinä rankassa elämässä missä käydään vieraissa, kiroillaan ja remutaan humalassa. Ohjaaja on selvästi vapautuneimmillaan kun pääsee kuvaamaan improvisoitua rällästämistä ja miehistä ölinää. Sellaiseen valittu hakkaava ohjaustyyli sopiikin hyvin. Vuorosanoissa takertelu ja jankkaaminen luovat eloa ja liikettä, pomppuleikkaukset kuvaavat tilanteen kaoottisuutta. Valitettavasti hötkyntä jatkuu samanlaisena kun pitäisi jarrutella ja ajatella. Vakavat keskustelut muuttuvat kakoviksi vuorosanakokoelmiksi ilman yhteyttä näyttelijöiden välillä.

Harvasta aikuisesta ihmisestä voi käyttää sanaa potra, sitä kuitenkin Samuli Edelman ennen kaikkea on. Topakkaa ulkomuotoa ei säästellä vaan raadollinen maailma hiipii päähenkilön kimppuun riisumalla hänet toistuvasti. Naiset sen sijaan pitävät vaatteensa päällä ja muutenkin päänsä olennaisesti kylmenpänä. Loppu tulee kuin varkain, kaikki järjestyy ihmeenomaisesti ja pieni luontokappalekin saa kantaakseen raskaan tekosyvällisyyden taakan.

Kyllä oli sekavaa jöötiä, en voi suositella. Kaksi tähteä joista toinen Edelmanin ansiokkaasti Häjyihin tanakoitetusta ulkomuodosta ja toinen silkasta suomalaisuudesta.

* *

Superman returns

Onko se erikoistehoste, onko se kalkkuna, onko se peräsmies?

Kun teris aloitti seikkailunsa sarjakuvissa vuosikymmeniä sitten oli maailma kovin toisenlainen. Kunnon seikkailuksi riitti teriksen saapuminen paikalle. Ihka ensimmäisessä terisseikkailussa vuodelta 1933 mies kryptonilta nostaa rosvojen auton ilmaan ja siinäpä se, kriminaaleilta loppui sisu ja he antautuivat. Muutama vuosikymmen menee silkassa voimantunnossa, käsikirjoittajat keksivät kilvan uusia voimia (hei kamoon, kylmäpuhallus, miten se voi edes ideana toimia??) ja rosmot lakoavat kuin vilja Koskelan Akselin viikatteen edessä.

Muutama vuosikymmen turpakäräjiä puuduttaa lukijat ja hahmoon on saatava särmää. Seuraa pitkä vaihe jossa milloin mikäkin taho saa käsiinsä kryptoniittia ja terisressu on polvillaan salaisten kompleksien lattioilla. Samoin teräskoira ja -tyttö tulevat kuvioihin mukaan. Pahimmassa menestyskuopassa Supermanilta otetaan nirri pois ja hänen seuraajakseen tulee neljä erilaista sankaria mittailemaan lukijoiden reaktioita. Kukaan näistä ei kuitenkaan saa samanlaista suosioita kuin aito asia ja tapahtuu odotettu paluu. Nykyinen teris seikkailee yhtenä oikeuden puoltajien jäsenenä oman lehtensä ohella. Sääliksi käy käsikirjoittajia joiden on sullottava samaan tarinaan tekemistä sekä lepakkomiehelle että terikselle, toinen heittelee bumerangeja ja toinen planeettoja.

Mutta elokuvaan! Ohjaaja Singer on lähestynyt aihettaan nöyrästi, niin nöyrästi että mitään ruttuja ei teriksen hahmoon ole uskallettu tehdä. Messiaaninen jeesus tekee ihmeitä, on kohtelias ja uhraa itsensä tarpeen tullen. Viitteitä raamattuun on runsaasti mutta mitään järkevää sanomaa niistä ei oikein muodostu, kyseessä on vain sellaista postmodernia perusnakkelua jolla saadaan lainattua suurien tarinoiden ylevyyttä ja merkittävyyttä ilman sen suurempaa sanottavaa.

Clark Kent ei kiinnostanut painettuna, eikä leffa muuta asiaa. Hahmoa jonka ainoa ominaisuus on tietoinen epäkiinnostavuus on vaikea seurata. Lisäksi koko asetelma on korni, miksi maailman pelastajan pitää käydä päivätöissä? Varsinkin kun keskeytyksiä tuntuu tulevan jatkuvalla syötöllä. Jos kryptonin jäykkis haluaa välittämättä ihmistellä, olisi joutelias miljonääri Bruce Waynen tapaan parempi vaihtoehto. Lois Lanen esittäjä oli niin mielenkiinnoton nainen että en saa edes hänen naamaansa mieleeni. No sellainen erilaisiin rotkoihin tipahtava hempukka kuitenkin, ainoana luonteenpiirteenä lievä kiukuttelu. Loisin miestä näyttelevä Marsden (x-miesten kyklooppi) on siedettävä epäkiitollisessa aisankannattelijan roolissaan.

Pahiksen roolissa kekkuloiva Spacey on selvästi ottanut urakan huumorilla ja onkin ainoa rento ihminen koko pöhöttyneessä rainassa. Hän vitsailee ja hyppelee vapautuneesti ja saa aikaan muutaman aidon hymyn muuten niin totisessa kokonaisuudessa. Sarjakuvaahan tässä ollaan filmaamassa, hyvänen aika sentään.

Tehosteet ovat hienoja joskin lentely on perustaltaan kornin näköistä. Ihminen kiitämässä mahallaan ilmassa on kovin nolon näköistä vaikka sen tekisi kuinka hyvin. Hirmuista rytinää piisaa ja mies teräksestä saa tosiaan paiskia töitä palkkansa eteen. Nykykatsoja ei vain enää oikein jaksa yllättyä tietokoneanimaatiosta. Lentokone osataan niin räjäyttää kuin laskea siististi maahankin ilman että kenenkään leuat enää loksahtavat.

Kokonaisuus jää kovin vieraaksi. Ihan kuin kukaan ei olisi ollut oikein tosissaan kiinnostunut kokonaisuudesta. Vieraantumisen ja muukalaisena olemisen teemat nousevat esiin ja unohtuvat samoin tein. Singer ei oikein ole osannut päättää miellyttäisikö pikkupoikia vai aikuisia sarjakuvafriikkejä. Elokuvan ongelma eivät suinkaan ole liian hyvälaatuiset kännykamerakuvat tai liian vähäinen toiminta. Se kompastelee jalkoihinsa sen takia että se ei ole kovin kiinnostava. Kiiltokuvajeesuus kohtaa hassun hatuntekijän.

Plötkäisen kaksi tähteä **, Sinkeri, oisit vaan tehnyt sen X3:sen, nyt meillä on kaksi mitätöntä leffaa yhden hyvän sijaan.