Narnian tarinat: Velho ja leijona

Jokaisella on minotauruksia kaapissaan

Vaihteeksi komerosta ei tulla vaan sinne mennään oikein joukolla. Lewisin tuotokset olivat minulle sitä vauhdikkainta fantasiaa ennen kuin lohikäärmeistä ja velhoista tuli arkipäivää. Paikasta toiseen mennään haarniskat kilisten ja pinteitäkin on sopivin väliajoin. Tosin elokuvassa sotiminen oli saanut nykyrainoille ominaisen tapaan kohtuuttoman ison siivun kokonaisajasta. Se mikä kirjassa kuittaantuu parilla sivulla, on nyt pääosassa. Armeijoiden kohtaamista pedataan pitkään ja taistelukohtaus on pitkä kuin nälkävuosi. Jäistä velhotartakin mahtavampi on muinaisen mielipidevaikuttajan herra Disneyn haamu, hänen loitsunsa estävät veren vuotamisen ja raajojen irtoamisen. Kun kaksi miekoin ja kirvein varustautunutta joukkoa ottaa mittaa toisistaan k-11 universumissa seuraa loputtomasti tuuppimista ja kaatuilua.

Alkuteokselle ollaan kohtuullisen uskollisia, tutut eläinhahmot loihditaan esiin tietokoneiden keinoin. Ehkä ensimmäistä kertaa elokuvien historiassa puhuvat eläimet eivät hihitytä lainkaan. Laajan katraan esittely lamauttaa kuitenkin osan sadun lämmöstä, uutta karvaturria lappaa kuvaan siihen malliin että juoni ja etenkin tunteet ovat tukahtua täysin. Haaste on valtava, kokonainen maailma esiteltävänä ja hirmuinen sota käytävänä pariin tuntiin. (alku ja loppu ovat pakollista taustoitusta, kaikki tietävät mitä tässä on tultu katsomaan mutta pakkohan nekin on näyttää) Lopputulos on turvoksissaan detaljeja mutta jotenkin ulkokohtaisesti ja hätäisesti esiteltynä. Tarinaa olisi pitänyt karsia tiukalla kädellä ja henkilöitä syventää. Esimerkiksi kahden Marian, eikun siis Lucyn ja Susanin pohjaton suru Aslanin kohtalosta tuntuu jotenkin liioittelulta muutaman minuutin kohtaamisen perusteella.

Sormusten herrasta tuttu vanhatestamentillinen mahtipontisuus elää vahvasti Narniankin maailmassa. Jykeviä kommentteja elämästä ja kuolemasta tiputellaan naama pitkänä. Tarinan kristillisyys on melko selkää ja yksitotista, miettimiseen ei jää aikaa vaan kaikkien on toimittava luonteelleen (ja kohtalolleen) ominaisella tavalla. Neelsonin brittijellona on hieno karva-animoinnin mestaruusnäyte jonka asema messiaana jää vaille selitystä. Hän on johtaja koska on johtaja, mitäpä sitä sen suuremmin problematisoimaan. Tilda Swinton kiskaisee roolinsa noidan tyylikkäissä vetimissä melkoisella rutiinilla, Julmia Juoninen maneerit sujuvat ammattimaisesti mutta ilman kekseliäisyyttä. Muutkin näyttelijät olivat korkeintaan riittäviä, loistamaan ei äitynyt kukaan.

Musiikki on klassista peruspauhua ilman yhtään mieliinpainuvaa melodiaa. Tämmöistä sinfonista mitäänsanomattomuutta lienee mahdollista jo nykyään generoida tietokoneella? Hetken olin ihmeissäni miksi kirjan taikasuklaat olivat muuttuneet turkkilaisiksi makeisiksi (joista tulee mieleen Rutger Hauerin pippeli, mutta se on ihan toinen juttu). Pikaisen surffaamisen perusteella kysymys olikin alkuperäisen suomentajan muutoksesta, mitäpä olisivat Kekkosen ajan lapset tajunneet ulkomaanherukuista joita engelsmannin lappasivat yltäkylläisyyksissään naamaansa. Suomi loistaa kanteleitten lisäksi reteässä sinikettu-turkissa joka onkin varsin pörheän näköinen vastarannankiiski Edmundin yllä.

Mitä jää käteen? Lämmintä lunta, persoonattomia naamoja ja laadukasta animointia. Muoto oli suurelokuvan mutta mestariteoksesta ollaan kaukana. Ei tyhmyyksiä mutta ei juuri jännitystäkään, kovin laimea oli tämä soppa. Ei tästä ole kuin kahteen tähteen **