Ensimmäisistä ensimmäisin merkintä - Butterfly effects

Tässä se nyt sitten on, Tinon fiini Blogi.

Tarkoitukseni on jatkossa kirjoitella lähinnä elokuvista ja muista populaarikulttuurin ilmiöistä. En aio tehdä mitään "kävin kaupassa ja olipas pitkät jonot" arkiblogia koska sellaiseen eivät taitoni ja aikani oikein riitä.

Tarve tällaiseen kirjoitteluun syntyi lähinnä siitä että huomasin katselleeni tuhottoman määrän leffoja joita en edes itse meinaa enää muistaa. Samoin tykkään ystävieni kanssa ruotia loputtomiin miksi jokin raina innosti tai inhotti, molemmat asiat voi näin tietokoneaikakaudella yhdistää mukavasti yhdeksi harrastukseksi. Katsotaan ottaako tämä nyt tuulta vai jääkö tämä ikuisiksi ajoiksi aikomukseksi niinkuin monet jännittävät touhut ennnen tätä.

Elokuvamakuni on varmaan melko yhteneväinen useimpien hivenen vanhempien (sääli että populaarikulttuurin kuluttamisessa kolmekymppinen joutuu sanomaan että on jo melko "vanha") nettiajan elokuvissakävijöiden kanssa. Katson mielelläni Sci-Fi:ä, fantasiaa, rikosjännäreitä ja draamaakin jos se on hivenen peruskaavasta poikkeavaa. Helpompi olisi oikeastaan sanoa mitä en voi sietää, useimmat ns. nuortenelokuvat ja romanttiset komediat jäävät useimmin hyllylle. Samoin käy perustoiminnalle ja useimmille itämaisille elokuville.

Sitten asiaan, sain eilen katsottua Butterfly Effect nimisen tieteiselokuvan. Perusidealtaan se muistutti vahvasti jotain yhden jämäkän idean Twilight Zonen jaksoa. Vaikka idea hankalasta ja yhä uudelleen epäonnistuvasta menneisyyden muokkaamisesta onkin ennestään tuttu, oli toteutus kuitenkin melko onnistunut. Samanlaiseen väistämättömyyden haikeaan kauneuteen kuin Donnie Darcossa ei ylletty mutta muuten ideoita oli hyödynnetty mainiosti. Hyviä ideoita tuli tarpeeksi tiuhaan, pitkästymään ei päässyt.

Pahin ongelma olivat melko yhdentekeviksi jäävät näyttelijät, joiden katkottaiset roolit antoivat kovin vähän aikaa syventää persoonaa. Päähenkilönä tuskitteleva, aikaisemmin komedioissa esiintynyt Ashton Kutcher oli riittävän hyvä. Hänen haikailunsa menetetyn rakkauden perään oli tavanomaista hollywood-ähkimistä, riittävää mutta ei mieliinpainuvaa. Lapsuuden psykopaattikaverin motiivit olivat välillä melko hukassa, raivoisa pahis tarvittiin mutta välillä hänen tekemisensä tuntuivat melko pakollisilta jotta kuvio täyttyisi. Ilkimyksethän ovat ilkeyttään melko ilkeitä, eikös niin.

Kämpiksenä esiintyvä paksu punkkari toi hieman hauskuutta mutta oli muuten turha hahmo. Kaipa hänen olemassaolonsa tarkoituksena oli lisätä vähän rankkuutta ja toimia kontrastina siisti-Evanille. Jos tästä alettaisiin höylätä tunnin "Ray Bradbury esittää" jaksoa niin hän luultavasti lähtisi ensimmäisenä.

Niin tähdet, josko tässä olisi tämä yhdestä viiteen asteikko, jos vaikka vielä pääsen rivin jatkoksi nyt liitteeseen Maskulan viereen. Minulla on myös sama tiukka linja, viiden tähden leffoja ei pitäisi olla kovin montaa maailmassa. Yksi mollukka merkitsee huonoa, kaksi sellaista jonka katsominen tuntui vähän turhalta ja kolme tähteä on tässä linjassa jo ihan hyvä. nelkku kelkku on jo todella mainio leffa ja viisi sitten mestariteos.

Tärytän tälle *** /***** viidestä.