Kaksipäisen kotkan varjossa

Kyllähän minua varoitettiin, olen Koivusaloja nähnyt ja tiedän mitä on luvassa. Mutta silti, kerta kaikkiaan, voi pyhä jysäys ja herranjestas! Tämä oli niin huono elokuva että en ole vastaavaa juuri nähnyt.

Oman kivan säväyksen antoi Tennispalatsin ykkössali jolla on kokoa kuin jumbojetin kokoomahallilla. Noin seitsemänsataa paikkaa oli tyhjänä, minua ennen oli paikalle uskaltautunut sympaattiset viisi ihmistä. Asetuin rapisemaan vanhan herran eteen jotta edes hän olisi saanut hieman elokuvateatteritunnelmaa. Miesparka ähisi elokuvan edetessä siihen malliin että pelkäsin hänen tarraavan minuun tuskissaan, tiesin tismalleen miltä hänestä tuntui. Ehkä meidän olisikin pitänyt lohduttaa toisiamme, olimmehan yhdessä käyneet läpi jotain aivan kamalaa.

Koivusalo on kehunut Chaplinia kaikissa haastatteluissaan, onhan legendan alkuaikojen tuotanto melko vilpitöntä ja huoletonta tohinaa. Mutta siinä missä Charlesin poika oli nerokas monessa suhteessa, on Timppa osoittanut lahjakkuutta lähinnä markkinointimiehenä. On eri asia tehdä kepeää elokuvaa kuin lapsellista ja tyhmää rainaa. Kaksipäinen kotka kelpaisi sellaisenaan jonnekin sodanaikaista propagandaa esittelevään kokoelmaan, tosin sen maailmankuva olisi sinnekin hieman pinnallinen ja naiivi. Perusteluksi ei käy ollenkaan se että nyt ollaan tekemässä harmitonta komediaa, ei se oikeuta olemaan tyhmä. Ajankuva on melko mitätön ja mitään tunnelmaa ei välity tyhjänpäväistä matkailumainosta enempää. Kuinkahan monessa suomalaisessa pikkukaupungissa oli kymmenluvulla baari jossa lauletaan iskelmää ruukkupalmujen katveessa ja naiset kiskovat hapanta siinä missä miehetkin? Lopussa samainen pahamainen baaritytsy laulaa iskelmää kirkossa kaiken kansan edessä ja mammat hymyilevät kuin jakoavaimet. Voi aikoja, voi tapoja!

Lavastajat ja kameramiehet ovat tehneet parhaansa mutta ei möllöttelystä revitä kovin suurta spektaakkelia vaikka mitä tekisi. Loirin suoritus nousee esiin, tai pikemminkin hän jää seisomaan kun muut menevät häpeästä kyyryyn. Vaikuttaa että Timpan sohelluksesta parhaiten ovat selvinneet vanhat konkarit jotka ovat voineet nojata maneereihinsa kun henkilöohjausta ei selvästikään ole tullut. Melodraamaa kyllä piisaa mutta se on niin hirvittävän lapsellista että pienintäkään mahdollisuutta samaistua ei kyllä tarjota. Vesan tyttö Helena Vierikko saa niin paljon naama-aikaa että hänen hölmistynyt ilmeensä ehtii tulla vallan hyvin tutuksi. Iloisen naurun kirvoittaa alun laulukohtaus jossa hypähdellään kirkkoon vartiatornihymy naamalla, että tämmöistä leffaa sitten vuonna 2005, silläviisiin!

Juonessa on tasaiseen tahtiin jonkun esiinastumisia joita sitten voidaan suu hieman raollaan tuijotella. Etenkin Leppilammen runoilija astahtaa kerta toisensa jälkeen esiin verhon takaa ja silmäilee ympäriinsä haastavasti. Mitään kummempaa ei sitten kuitenkaan tapahdu vaan kohtauksesta paetaan leikkauksen keinoin.

Kaikkea kantaaottavuutta vältellään koomisuuteen asti. Suomalaiset ovat niin reippaita ja rehtejä että partiolaisetkin saisivat ottaa heistä oppia. Hivenen vaikea uskoa että tällainen pullantuoksuinen (saa ottaa kirjaimellisesti) porukka lupsakoita kansanihmisiä suistuisi muutaman vuoden päästä raakaan sisällissotaan.

Musiikki on niin tyhjäpäistä perusiskelmää että en kyllä yhtään ihmettele miksi emme pärjää euroviisuissa. Sanoituksia kykenee kuuntelemaan noin pari lausetta, sitten tähtitaivaat ja onnenkehrät alkavat muuttua taustahälyksi joka lähestyy uhkaavasti teostovapaan muzakin persoonallisuutta.

Propseja satelee myös ehkä kaikkein löperöimmästä ja hätäisimmästä loppuratkaisusta mitä kuunaan olen nähnyt. Vähäinen jännitys lurahtaa kuin vahingossa Koivusalon housuun ja jälkiä siivotaan koko kornin lopputunteilun ajan. Avaruushumanoidien puuttuminen tapahtumiin olisi ollut varsin uskottava käänne verrattuna nykyiseen ratkaisuun.

Kyllä tästä vielä kulttileffa tulee, uskokaa pois! Annetaan ihan kokonainen tähti vaikka tämä ei sitä ansaitsisikaan!

*/*****