Tinon leffasivut

Autoa ostamassa

2009-01-23T15:13:00.000+02:00

Ei vain elokuvista vaan myös elävästä elämästä. Sille kolme tähteä viidestä.

Nyt aion pilata linjakkaan blogini (pikemminkin sen varsin kiitettävänoloisen hiljaiselon) kirjoittamalla jostain ihan muusta kuin leffoista. Olen edellisen kirjoituksen jälkeen katsonut varmaan kymmeniä rainoja, mutta ei niistä vain ole tullut satuiltua. Ehkä olen ollut liian tiukka formaattini suhteen koska intoa ei ole vain oikein riittänyt. Pakko saada kirjoitussuonesta tukosta ja jotain ruudulle. Siksi aloitan joutavanpäiväisellä autoturinalla.

Hiljaisuus loppuu nyt koska aion kirjoittaa muustakin. En vieläkään suuren yleisen helpotukseksi aloita rehvakkaa avautumistani kauppareissuistani (tosi 2002) tai bailaamisestani (tosi 1975). Kirjoitan siis myös jostain asioista joihin olen törmännyt elämässäni.

Olen ostamassa autoa. Koska rahaa on niukalti ja auto on valloittavan huono sijoitus, olemme päättäneet hommata käytetyn kumijalan. Vanha Rosinantemme on Megane vuosimallia -00. Näin kirjoitettuna se näyttää kummallisesti hymiöltä. Merkintä pitenee painajaismaisesti enkä pääse ikuna asiaan jos jatkan näitä intertekstuaalisia viittauksia.

Rellukan päällimmäinen ongelma on sen meluisuus, koppelo on etenkin talvitassuilla melkoinen ropisija ja radion kuuntelu rajoittuu diskantteihin. Uuden pelin pitäisi olla hiljainen. Jossain on muinoin jo päätetty että pienet autot ovat meluisia ja isot hiljaisempia. Koolla ei olisi meille suurta väliä mutta pakko ostaa siis iso kärry jos haluaa olla ilman Peltoreita pitkällä matkalla.
Rahaa ei luonnollisestikaan ole, siitä lähdetään. Rellunderista heruu koirankatseisella anelulla ehkä pari tonnia jos sitäkään. Lisää riihikuivaa saamme iskettyä pöytään 3-4 kiloeuroa. Limusiinimme hinnaksi muotoutuu siis noin kuusi isoa, kuten jenkki sanoisi, enempään ei kerta kaikkiaan ole varaa.

Näillä hiluilla heruisi suunnattomasti ajettu sakemanni tai kiinnostavan vähän poljettu ranskatar. Japanilaiset pitää jättää ulkopuolelle koska ne ovat useimmiten meluisia ja liian kalliita järkevän ikäisinä.

Vahvimmilla on tällä hetkellä Citroen C5, auto jonka nimi saa useimmat essonbaarimiehet vetämään henkeä ja aloittamaan hillittömän vuodatuksen. Koska aiomme olla kuitenkin kaistapäisiä niin hypätään sitten nestejousitettuun kelkkaan ja katsotaan kortit, aina katkeraan finaaliin asti. Raportoin millainen koska sieltä siunaantui, tällä hetkellä bookmarkeissa kiikkuu 2001 mallinen diisselifarmari Hyvinkäältä.

Minulla on kokemusta sitruunoista, oikein huonoja sellaisia. Elämäni huonoin auto oli -85 BX joka oli niin elämäänsä kyllästynyt koska ettei toista ollut. Paikka jos toinenkin hajosi ja mitä mielikuvituksellisimmat viat rampauttivat sen kentälle kerta toisensa jälkeen. Vai mitä mieltä olette vaihdekepin irtoamisesta kesken risteyksen?

Mitään en ole kuitenkaan oppinut, taas olen ostamassa halpaa ranskalaista koska nykyään kaikki on toisin!

Kultainen portti

2008-01-14T10:58:00.000+02:00

Akankäppänöitä, vuohia, pieni pala laivankylkeä sekä protofasismia

Välillä sitten hieman taiteellisempaakin tavaraa. Kyseessä on Nuovomondo, italailainen elokuva amerikkaan pyrkivistä siirtolaisista 1910-luvulta. Esillepano on Taviani-veikkosten tyyliin hidas ja täynnä kiviaitoja. Maaseudun väki on jääräpäisen verkkaista ja salaviisasta, siunattu hullukin on ja tympeitä virkamiehiä löytyy kiintiömäärä.

Amerikkalaiseen kerrontaan verrattuna katsojaa ei päästetä helpolla. Ihmiset käyttäytyvät odottamattoman oikukkaasti ja motiiveja joutuu usein arvailemaan. Pimeässä kolistellaan moneen kertaan ja monet asiat jäävät arvoituksiksi. Esimerkiksi perhesuhteita joutuu arvailemaan melko pitkään ennen niiden selkeytymistä. Selittäviä kuvia ja repliikkejä kartellaan, esimerkiksi laivan kannelta siirrytään johonkin käytävään joka sitten lienee jo Amerikassa. Spielberg olisi luonnollisesti lisännyt pari kohtausta jossa rampataan laskusiltoja pitkin ja päivitellään ulkomaailmaa, vaan kyllähän tämäkin asiayhteydestä selviää.

Elokuvan hahmot jäävät melko etäisiksi, en keksi miettimälläkään yhtään adjektiivia vaikkapa pikkuveljestä vaikka hän saakin paljon ruutuaikaa. Tärkeä ja melko tuore asia onnistui hämäämään minuakin, raina tuntui tärkeältä suurelokuva massiivisen teemansa takia. Kun sitten miettii mitä tapahtui ja millaisia hahmot olivat ei mieleen jäänyt paljoakaan. Pakollinen romanssi on kovin laimea, kemiaa varmasti on, mutta sen alleviivaaminen on niin hienovaraista että minun sensorini aistivat sen lähinnä lievänä kiinnostuksena polttavan intohimon sijaan. Nämä sitten vähän katselevat toisiaan, vai niin.

Modernina elementtinä käytetään päähenkilöiden valveunia jossa uuden maailman suunnattomat rikkaudet ottavat muotonsa jättimäisinä vihanneksina ja kolikkoja sataa taivaasta. Vertauskuvat ovat suoraviivaisia kuin viivoitin ja tuntuvat jotenkin turhilta kokonaisuuden kannalta. Musiikkia oli kovin vähän ja se yllättävästi irrottautui epokkimaailmasta moderniksi kuvien rytmittäjäksi, piskuisen kuluneen biisin kera.

ei tämä vain oikein toiminut, sanottavaa oli kovin vähän, kun lopulta päästiin perille elokuva loppui. Keskiosan laivamatkailu oli pitkäveteistä ja ihmeen sekavaa kirjeenvaihtoineen. Ellisin saaren natsahtavat älytestit olivat kiinnostavia mutta niidenkin kohdalla rytmitys oli jotenkin kummallisen jankkaavaa ja sekoitettua. Ei tämä liian taiteellinen ollut, vaan ei liian viihdyttäväkään. Vaikea sanoa mitä oikein oli haettu, se jäi kuitenkin saavuttamatta.

**

I am legend

2008-01-02T15:28:00.000+02:00

Will Smith ei kiinnosta ketään vaikka olisi viimeinen ihminen maailmassa

Leuhkanpulskeasti nimetty raina on kolmas filmatisointi samasta aiheesta. Itse olen katsonut vain edellisen Charlton Hestonin tähdittämän vm. 71 version. Näiden kahden Hollywood-version vertaaminen onkin varsin hedelmällistä koska se tuo hyvin esiin toimintaelokuvien kehityskaaren.

Uudempi elokuva on tietysti hienompi, rivakammin leikattu ja paljon toiminnallisempi. Smith on hätää kärsimässä lihaksikkaiden supermutanttien kanssa, kun Hestonia tyhmät kaapukulttilaiset lähinnä ärsyttivät. Uhan on oltava nykyään turboahdettu, ihmistä vahvempi ja nopeampi. Kaikessa noloudessaan 70-luvun valkonaamat kuitenkin ovat jotenkin surullisempia. Köpöttelevät kaapuveijarit olivat sairastuneita ihmisiä, eivät bodanneita klonkkuja joiden kohtalo on täysin yhdentekevä. Erityisen rasittavaa oli niiden ääntely, hirviöiden mölinä oli niin tavanomaista leijona/gorilla synteesiä että suorastaan haukotti.

Päähenkilöt menivät rambojen myötä tyystin uusille urille. Will Smith on sekä sotilas että maailman paras genetiikkatutkija. Lisäksi hän on bodari, koomikko, eläinten ystävä, nero ja herkkä mies. Pakollinen leuanvetokohtaus haukottaa toistuessaan jokaisessa toimintaelokuvassa. On joo muskelia, ihan kiva, entä sitten? Luonnollisesti sankari uhrautuu yhteisen hyvän vuoksi sen suuremmin nikottelematta.

Vanhemman version loppu oli myös hyvin surullinen, kuin turha kuolema sodassa kaatumisen sijaan. Uutta toivoa oli istutettu nykyversioon kummallisella loputwistillä. Sinänsä molemmat ovat suhteellisen uskollisia alkuperäiselle kirjalle. Molempien pääosanesittäjät ovat jäykkiä ja vaikeita samaistumiskohteita. Vanhempi versio on raju ja jotenkin vastuuton, uudempi sankari taas koko ajan niin vallan kauhean huolissaan että näyttely jumiutuu täysin.

Meitsi on legenda on todella kaunis elokuva, tietokoneet luovat ennenäkemättömän maiseman jota ei turhaan pällistellä vaan joka on osa elokuvaa. Eläimet ja ilkimöt ovat kovin synteettisiä mutta itse kaupunki toimii hienosti. Juoni alkaa raahata molempia jalkojaan alun jälkeen ja kaikki jännitys varisee pois turbotimanttitoiminnan alkaessa heilutella kameraa. Onko moinen mätkintä todella ollut jonkun mielestä tarpeellista ja katselufiilistä kohottavaa?

Hiano ja ja vähän huono, minkäs teet! Kaksi tähtöstä yhden tähden elokuvasta.

**/*****

La Sconosciuta - Tuntematon nainen

2007-08-28T14:40:00.000+03:00

Menneisyyden vainoama, entinen prostituoitu etsii mafian tappamaa miestään kaatopaikalta, paljain käsin ja naama ruhjeilla. Sinfoniaa taustalle kiitos.

Giuseppe Tornatore on minulle tuttu aikaisemmin, Legend 1900 elokuvasta jossa Tim Roth esitti laivalla koko elämänsä seilaavaa pianistia. Muusikkoelokuvassa Tornaattori oli jotenkin epätyydyttävä, hän hoippui päättämättömänä tragedian ja komedian välimaastossa. Samaa vikaa on tuntemattomassa naisessakin. Elokuva koostuu hyvin traagisista paloista jotka vuorottelevat jännityselokuvan ja jopa perhedraaman kappaleiden kanssa, mutta nimenomaan vuorottelevat, samaan kohtaukseen ei ole ikinä saatu monimutkaisia tunnelmia.

Kun Hitcockmaista hiipimistä alkaa jännittää, onkin kelalla jokunen minuutti julmaa Sodoman 100 päivää tyylistä sadismia. Sitten sipaistaan maahanmuuttajien ongelmia ja välillä kunnon euroitketyksen tyyliin yksin ollaan kotona melodraamailemassa. Melko pian käy selville että koko ajan paahdetaan satanen lasissa, sinfonia pauhaa, toistensa ohi puhuville ihmisille käy niin huonosti kuin suinkin mahdollista ja ponnistelu vain lisää tuskaa. Kaikki ovat toisilleen joko julmia tai piittaamattomia, huorat saavat nyrkistä ja lapsia kiusataan koulussa. Surkeuksien maneerinen kavalkaadi uuvuttaa ja on täysin ilmiselvää että huonostihan tässä käy.

Päähenkilö karaisee hoitamaansa lasta karate-elokuvat mieleentuovalla "turpaan jotta vahvistut" metodilla joka on paitsi todella ahdistavaa katsottavaa, myös täysin irti elokuvan muista teemoista. Mukelo ja hoitaja ehtivät ystävystyä, vihastua, erota ja palata yhteen niin monta kertaa että asiaa ei oikein kyennyt enää jännittämään.

Ei tämä missään nimessä ole kalkkuna, kuvaus toimii ja näyttelijät tekevät töitä hartiavoimin. Tavaraa ja sanomisen tarvetta on vain niin paljon että tulos on sekavien pyrkimysten hetteikkö. Hyviä kohtauksia on vähintään yhden elokuvan verran, ne on vain poimittu ainakin kolmesta eri filmistä. Se on sitten kolme tähteä. ***

Epic Movie

2007-06-26T14:11:00.000+03:00

Hei katsokaa, meitsiltä tippuivat housut, nyt ne tippu, oho, oli vahinko, katsokaa nyt!

Holtittoman pitkäksi venyneen tuumaustauon jälkeen palaan taas asiaan. Olen tässä välissä ehtinyt katsella kymmeniä elokuvia, keskinkertaisia ja hyviä. Aloitan siis minulle arvoitukseksi jäävästä syystä oikein huonosta rainasta!

Epic Movie kuuluu nykyään kovin lässähtäneeseen genreen jossa enemmän tai vähemmän onnistuneesti irvaillaan muille elokuville. Kauas on kone 80-luvun Aeroplane irvailusta pudonnut, reteästi väitän että Epic kuuluu huonoimman kymmenen elokuvan joukkoon mitä olen koskaan nähnyt. Surkea rankkaus ei ainakaan vertailukohtien puutteesta johdu, olen sellaista huttua kahlannut läpi että sokeutuminen on ollut lähellä. Silti usein roska on saanut useimmiten edes vahingoniloa ja epäuskoista virnuilua aikaan. Esimerkiksi läpisurkea Poliisiopisto, tehtävä Moskovassa puristaa muutaman säälisekaisen hymähdyksen. Mutta ei tämä, ei tosiaan! Syytä olisi ollut, pönöttävien jättielokuvien kuuluisikin saada kyytiä oikein kunnolla, irvailu on ainoa tapa jolla johonkin pirates of Caribeaniin kannattaa suhtautua.

Mikään ei ole niin surullista kuin epähauska komedia. Eeppinen elokuva etenee hitaasti ja tuskaisesti, pysähdellen koko ajan selittelemään ja alleviivaamaan. Monet kohtaukset laahaavat niin että sitä on vaikea uskoa. Katsoja todellakin kieputetaan rautalankaan, ensin kankaalle tulee Samuel L. Jacksonia imitoiva onneton näyttelijä, hän jankkaa loputtomiin esitystään kunnes toinen näyttelijä sanoo "sehän on Samuel L. Jackson, oho". Oivallukselle ei juuri jää tilaa vaikka aikaa olisikin, yltäkylläinen ryöpytys pysyy todella kaukana vaikka lajityyppiin sellainen kuuluisikin.

Oikein huonojen elokuvien kohdalla tahaton hölmöys pelastaa paljon. Voi aina naureskella yleiselle huonoudelle jos juonesta loppuvat eväät kesken. En osaa oikein määritellä miten tässä on onnistuttu tuokin mahdollisuus sähläämään, mutta Epic Movie ei naurata edes huonouden vannoutuneita ystäviä. Se ei ole tarpeeksi naiivi ja innoissaan, eikä ainakaan riittävän ironinen ja hämärä. Se on juuri sellainen väsynyt rahastus josta ei tahattomia arvoja löydä hakemallakaan. Suuri tuotantokoneisto on karsinut spontaanin kökköyden ja paljastanut onton käsikirjoituksen riettaalla tavalla. Riehakkuutta on kuin lopen kyllästyneellä ravintolamuusikolla, taitoa piisaa mutta ajatukset ovat aivan jossain muualla.

Läpisurkeiden vitsailujen tapaan myös tämä elokuva on tarpeettoman julma, omahyväinen ja ilkeä. On kuin katsoisi yläasteen koulukiusaajan psyykellä varustetun juopon toikkarointia muiden elokuvien lavasteissa. Havaintoja tehdään verkkaisesti ja katkeralla mielellä. Ensimmäistä mieleen tulevaa "vitsiä" jankataan kunnes on aika horjahtaa vasten toista kulissia. Surullista on että tulilinjalle on valittu paljon Epic Movieta parempia komedioita. Tulee tunne että tekijätiimi on ollut sekä lahjatonta että pohjattoman kateellista hauskemmille kollegoilleen.

Mittaa tällä kidutuksella on ilahduttavan vähän, jos pitkät lopputekstit ja pilalle menneiden (jopa ne olivat epähauskoja!) kohtaukset vähennetään, mittaa lienee vaivoin 70 minuuttia. Sekin on reilusti liikaa, moinen hölmöjen vitsien haustausmaa ei olisi ansainnut varttia enempää aikaani. Toverini Pertti tokaisi hienovaraisesti "Hirveetä paskaa" mikä lienee hyvä tiivistys.

Näissä kasvoissa arpikin kaunistus ois, ja yksikin tähti hohtaa liian kauniisti.
*/*****

Riisuttu mies

2006-09-21T13:43:00.000+03:00

Onnää miehet vaan semmosii, humantereita!

Kävin katsomassa Louhimiehen uusimman kutsuvierasnäytännössä, tupa oli täynnä pappeja ja tästä asiasta silminnähden innostunutta tekijäkaartia. Alun puhekin lupasi jotain rankkaa ja jännää, onhan tätä rainaa vatvottu jo etukäteen lehdissä ja oikeudessa asti.

Vaan toisin kävi, ankara HÖH valtasi mielen jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Elokuva olisi ravistellut yleisöä toden teolla joskus 60-luvulla, silloinkin vain alastomuuden takia. Uskonnollisista asioista olisivat silloinkin älähtäneet vain ne jotka eivät olisi elokuvaa suurin surminkaan suostuneet katsomaan. Kirkon ja teologian sisällä on haastettu pönöttävää valtionkirkkoa paljon tiukemmin ja fiksummin kuin Louhimies kykenee näemmä mitenkään kuvittelemaan. Papeilla on ollut jo vuosituhansia näitä muka vasta nyt räväkästi julkituotuja kuumia salaisuuksia kuten uskonpuutetta, seksisuhteita ja viranhimoa. Paavo Ruotsalaisvainaakin revitteli näillä asioilla paljon syvällisemmin kuin köyhän miehen Mobyltä näyttävä Aki näemmä pystyy koskaan tajuamaan.

Ok, usko on mennyt, se tulee varsin selväksi. Mutta mitäs se vessassakin etsittävä usko sitten oikein oli? Elokuvassa kukaan pappi ei oikeastaan auta tai kuuntele ketään, kunhan mähläävät omissa ongelmissaan. Välillä tehdään puolihuolimattomasti joitain tuttuja riittejä samalla kun pupelletaan pullaa tai mietitään seksielämää. Tämmöiset sirkustirehtöörit joutavatkin viralta, seurustelevatkin selvin päin vain toisten pappien kanssa. Paikoitellen osoitettava syvällisyys on niin noloa ja päälle liimattua että sitä ei kyllä ota vakavasti kukaan. Farssia tämän kai pitäisi olla, vaan sellaiseen kuuluisi oikea hauskuutus ja liukas juonen kulku. Kun elokuvan hoippuu huolimattomasti ja roiskien tyylilajista toiseen ei katsojaparka oikein tiedä koska pitäisi kiinnostua. Mihinkään oikeisiin ongelmiin ei uskalleta tarttua, naispappeuden vastustajat tai tekopyhyys luiskahtava ohi kuin alaviitteenomaisesti.

Jos teologinen taitamattomuus loistaa lähes joka käänteessä (kuka ne virret oikein valitsi, onko vain kimpassa muisteltu baarissa mitä niitä onkaan?) ja syvällisyys puuttuu täysin niin missä on pihvi? Se on tietenkin siinä rankassa elämässä missä käydään vieraissa, kiroillaan ja remutaan humalassa. Ohjaaja on selvästi vapautuneimmillaan kun pääsee kuvaamaan improvisoitua rällästämistä ja miehistä ölinää. Sellaiseen valittu hakkaava ohjaustyyli sopiikin hyvin. Vuorosanoissa takertelu ja jankkaaminen luovat eloa ja liikettä, pomppuleikkaukset kuvaavat tilanteen kaoottisuutta. Valitettavasti hötkyntä jatkuu samanlaisena kun pitäisi jarrutella ja ajatella. Vakavat keskustelut muuttuvat kakoviksi vuorosanakokoelmiksi ilman yhteyttä näyttelijöiden välillä.

Harvasta aikuisesta ihmisestä voi käyttää sanaa potra, sitä kuitenkin Samuli Edelman ennen kaikkea on. Topakkaa ulkomuotoa ei säästellä vaan raadollinen maailma hiipii päähenkilön kimppuun riisumalla hänet toistuvasti. Naiset sen sijaan pitävät vaatteensa päällä ja muutenkin päänsä olennaisesti kylmenpänä. Loppu tulee kuin varkain, kaikki järjestyy ihmeenomaisesti ja pieni luontokappalekin saa kantaakseen raskaan tekosyvällisyyden taakan.

Kyllä oli sekavaa jöötiä, en voi suositella. Kaksi tähteä joista toinen Edelmanin ansiokkaasti Häjyihin tanakoitetusta ulkomuodosta ja toinen silkasta suomalaisuudesta.

* *

Superman returns

2006-08-04T13:07:00.000+03:00

Onko se erikoistehoste, onko se kalkkuna, onko se peräsmies?

Kun teris aloitti seikkailunsa sarjakuvissa vuosikymmeniä sitten oli maailma kovin toisenlainen. Kunnon seikkailuksi riitti teriksen saapuminen paikalle. Ihka ensimmäisessä terisseikkailussa vuodelta 1933 mies kryptonilta nostaa rosvojen auton ilmaan ja siinäpä se, kriminaaleilta loppui sisu ja he antautuivat. Muutama vuosikymmen menee silkassa voimantunnossa, käsikirjoittajat keksivät kilvan uusia voimia (hei kamoon, kylmäpuhallus, miten se voi edes ideana toimia??) ja rosmot lakoavat kuin vilja Koskelan Akselin viikatteen edessä.

Muutama vuosikymmen turpakäräjiä puuduttaa lukijat ja hahmoon on saatava särmää. Seuraa pitkä vaihe jossa milloin mikäkin taho saa käsiinsä kryptoniittia ja terisressu on polvillaan salaisten kompleksien lattioilla. Samoin teräskoira ja -tyttö tulevat kuvioihin mukaan. Pahimmassa menestyskuopassa Supermanilta otetaan nirri pois ja hänen seuraajakseen tulee neljä erilaista sankaria mittailemaan lukijoiden reaktioita. Kukaan näistä ei kuitenkaan saa samanlaista suosioita kuin aito asia ja tapahtuu odotettu paluu. Nykyinen teris seikkailee yhtenä oikeuden puoltajien jäsenenä oman lehtensä ohella. Sääliksi käy käsikirjoittajia joiden on sullottava samaan tarinaan tekemistä sekä lepakkomiehelle että terikselle, toinen heittelee bumerangeja ja toinen planeettoja.

Mutta elokuvaan! Ohjaaja Singer on lähestynyt aihettaan nöyrästi, niin nöyrästi että mitään ruttuja ei teriksen hahmoon ole uskallettu tehdä. Messiaaninen jeesus tekee ihmeitä, on kohtelias ja uhraa itsensä tarpeen tullen. Viitteitä raamattuun on runsaasti mutta mitään järkevää sanomaa niistä ei oikein muodostu, kyseessä on vain sellaista postmodernia perusnakkelua jolla saadaan lainattua suurien tarinoiden ylevyyttä ja merkittävyyttä ilman sen suurempaa sanottavaa.

Clark Kent ei kiinnostanut painettuna, eikä leffa muuta asiaa. Hahmoa jonka ainoa ominaisuus on tietoinen epäkiinnostavuus on vaikea seurata. Lisäksi koko asetelma on korni, miksi maailman pelastajan pitää käydä päivätöissä? Varsinkin kun keskeytyksiä tuntuu tulevan jatkuvalla syötöllä. Jos kryptonin jäykkis haluaa välittämättä ihmistellä, olisi joutelias miljonääri Bruce Waynen tapaan parempi vaihtoehto. Lois Lanen esittäjä oli niin mielenkiinnoton nainen että en saa edes hänen naamaansa mieleeni. No sellainen erilaisiin rotkoihin tipahtava hempukka kuitenkin, ainoana luonteenpiirteenä lievä kiukuttelu. Loisin miestä näyttelevä Marsden (x-miesten kyklooppi) on siedettävä epäkiitollisessa aisankannattelijan roolissaan.

Pahiksen roolissa kekkuloiva Spacey on selvästi ottanut urakan huumorilla ja onkin ainoa rento ihminen koko pöhöttyneessä rainassa. Hän vitsailee ja hyppelee vapautuneesti ja saa aikaan muutaman aidon hymyn muuten niin totisessa kokonaisuudessa. Sarjakuvaahan tässä ollaan filmaamassa, hyvänen aika sentään.

Tehosteet ovat hienoja joskin lentely on perustaltaan kornin näköistä. Ihminen kiitämässä mahallaan ilmassa on kovin nolon näköistä vaikka sen tekisi kuinka hyvin. Hirmuista rytinää piisaa ja mies teräksestä saa tosiaan paiskia töitä palkkansa eteen. Nykykatsoja ei vain enää oikein jaksa yllättyä tietokoneanimaatiosta. Lentokone osataan niin räjäyttää kuin laskea siististi maahankin ilman että kenenkään leuat enää loksahtavat.

Kokonaisuus jää kovin vieraaksi. Ihan kuin kukaan ei olisi ollut oikein tosissaan kiinnostunut kokonaisuudesta. Vieraantumisen ja muukalaisena olemisen teemat nousevat esiin ja unohtuvat samoin tein. Singer ei oikein ole osannut päättää miellyttäisikö pikkupoikia vai aikuisia sarjakuvafriikkejä. Elokuvan ongelma eivät suinkaan ole liian hyvälaatuiset kännykamerakuvat tai liian vähäinen toiminta. Se kompastelee jalkoihinsa sen takia että se ei ole kovin kiinnostava. Kiiltokuvajeesuus kohtaa hassun hatuntekijän.

Plötkäisen kaksi tähteä **, Sinkeri, oisit vaan tehnyt sen X3:sen, nyt meillä on kaksi mitätöntä leffaa yhden hyvän sijaan.

Laitakaupungin valot

2006-02-08T14:28:00.000+02:00

hampparin käyrässä luonnoton muovikuori, lihakaupan Liisa ei ole nuori

Siinä missä Mika on hoseltanut tyylisuunnasta toiseen ja kokeillut erilaisia tehokeinoja, on Aki tallannut koeteltuja polkuja elokuvasta toiseen. Mitäpä sitä turhaan muuttumaan kun ympäröivä maailma on sopeutunut Kaurismäkeläiseen ilmaisuun. Kai se on lahjakas kun ulkomaita myöten tykkäävät.

Itse olen aina pitänyt hänen hitaasta ja tunneköyhästä ilmaisustaan. Jotain vastustamattoman vanhanaikaista on siinä miten ajan kulua kuvataan keltaisilla lehdillä ja lumen alta pilkottavilla valkovuokoilla. Valitettavasti elokuvahistoriaan kumartava tyyli uhkaa muuttua itsensä pastissiksi. Kaurismäki tekee Kaurismäki-elokuvaa mikä ei ole niinkään hyvä juttu. Tuttuja ikoneja alkaa olla jo siinä määrin että uusille ei meinaa olla tilaa. Kaiken tupakoinnin, vanhojen autojen ja tuijottelun lomaan jää niin pieniä rakoja että kiinnostavuutta ei tule kankaalle kuin tihkumalla. Rönsyt on karsittu niin minimiin että jäljelle ei ole oikein jäänyt tartuntapintaa.

Pahin ongelma laitakaupungin valoissa olivat sarjakuvamaiset gangsterit. Tummiin pukuihin pukeutuvat kovikset jotka ajelivat mustalla jenkkiraudalla eivät ole kovinkaan uskottavia. (se Checker on muuten parkissa useimmiten Karhupuiston vieressä Kalliossa) En olisi suuresti hämmästynyt jos heidän apureidensa rinnassa olisi lukenut 176-167. Mukaan on liitetty muitakin vaivaannuttavia hetkiä, esimerkiksi alun venäläisistä klassikoista puhuvat turilaat. Juuri tökerömmin ei olisi enää voinut taiteellisuutta korostaa. Mitään realismia ei tietenkään rainassa ole tavoiteltu, mutta hienovireisen koomisuuden ja silkan lapsellisuuden rajankäynti on todella tarkkaa puuhaa.

Pessimismiä riittää ja huumorikin passaa loppumaan mitä pidemmälle filmi ehtii. Se mitä ei saisi koskaan tapahtua, tapahtuu. Vahva ”ihan sama” tunne valtaa. Leikkikalugangsteri toimittaa miehen vailla ominaisuuksia kiven sisään. Kaikki on niin etäännytetty todellisuudesta että tuomio voisi olla vaikka sata vuotta tai sähkötuoli, tarinoissa kaikki on mahdollista. Aika positiivinen pitää olla jos ajattelee että tämä elokuva sanoisi jotain todellista ihmissuhteista tai aikamme kovasta maailmasta.

Ihmiset ovat puunaamoja kautta linjan, muutamaan otteeseen se toimiikin hienosti. Päähenkilön voimattomuus ja kohtalonuskoisuus tulee hienosti esille Janne Hyytiäisen hakatun koiran olemuksessa. Sen sijaan vamppina esiintyvä Maria Järvenhelmi on ylivoimaisen tehtävän edessä, pitäisi olla päällekäyvä ja estoinen ilmeenkään värähtämättä. Cameoita on tuttuun tahtiin paljon ja jokainen tuttu pääsee istumaan baarissa takasektorille. Mitään lisäarvoa se ei kokonaisuuteen tuo, onpahan vaan yksi Kaurismäkeläisyys lisää.

Kuvaus hivelee silmää, jokainen valo ja esine on just eikä melkein. Nykyaika sekoittuu kuvitteelliseen rautalankasuomeen (se on se myyttinen fiftariaika jolloin nuoret kuuntelivat rokkia ja ajelivat jenkeillä. Sitä ei pidä sotkea kipparikvartettia kuunnelleeseen, potkukelkkailevaan todelliseen suomeen) Ruoholahti kuvataan juuri sellaisena ahdistavana lasikuutiona kuin se on luonnossakin.

Musiikki on tietenkin tangoa ja live-rautalankaa jota veivaa suomen pysähtynein bändi Melrose. Kappalevalinnat ovat oivallisia joskin melko ilmiselviä. Kokonaisuus toimii ja sitä on mukava katsella ja kuunnella. Mutta eihän se näin pitänyt mennä, Kaurismäki-leffa jossa on parasta pinta, ei syvällisyys!

Pettymyshän tämä oli. Nyt kun ohjaajan ilmaisu on kristallisoitunutta olisi ollut hyvä ottaa riskejä. Pikemminkin on menty himmailemaan ja varmistelemaan suosiota. Vähän kantaaottavuutta, eleetöntä romanssia ja rokkia vanhoissa autoissa, siinä ihan kaikki. Kriitikot ovat suitsuttaneet laitakaupungin valoja varauksetta, olisikohan nyt aika hyväksyä aaltoliike. Kun riistakukkulan nerous on kollektiivisesti tunnustettu, voitaisiin esittää myös kritiikkiä. Minä aloitan! Eeskäypänä täräytän **+. Tässä on ehdottomasti pettymysvähennystä, onhan tämä parempi kuin monet saman arvion saaneet. Mutta että Aki ja keskinkertaisuus samassa lauseessa, aijai!

Jarhead / Merijalkaväen mies

2006-01-24T13:57:00.000+02:00

This is my movie. There are many like it, but this one is mine!

Isä Bushin käynnistämä persianlahden sota Vol. I on tällä kertaa elokuvan aiheena. Kuvasto on moneen kertaan nähtyä, jäykälierisellä koppahatulla varustautuneet vääpelit huutavat alokkaille ja myöhemmin pehmeämpihattuiset kapiaiset ovat kovia mutta reiluja. Sotilaat ovat niin monta kertaa nähtyjä arkkityyppejä että puuduttaa. Mölisevässä apinalaumassa on tietenkin nynny lukutoukka joka haikailee kotiin sekä alituiseen purnaava huuliveikko. Jotta sodan kauheudet tulisivat selville pitää tietenkin olla murtuminen, mitä kovemman kaverin, sen parempi. Myös juoni on tuttu: koulutetaan ja simputetaan, ollaan rintamalla ja hölmöillään ja lopuksi vähän soditaan. Kaiken tämän kertauskurssin oikeuttaa ironia.

Se perhanan ironia! Olen aivan kurkkuani täynnä itseään kovasti fiksuna pitävien elokuvantekijöiden suojautumista nokkeluuksien taakse. Mihinkään ei tarvitse oikein ottaa kantaa ja itseään panna peliin kunhan on koko ajan ylimielisen huvittunut. Jos kerran ollaan sodanvastaisia niin voisi sen sanoakin kunnolla eikä vain vitsailla detaljeista. Ymmärrän teinipoikien epävarmuuden tuottavan Star Wreck-tyyppisiä superturvallisia parodioita, juuri sellaisia joilla ei taatusti nolaa itseään. Mutta nyt ei olla innokkaita poikasia videokameran kanssa, vaan lahjakkuutensa jo aikaisemmin todistaneita ammattilaisia. Se tuskin lienee kellekään uutinen että sota on järjetöntä, ja sankareita ei ole kuin tarinoissa. Mutta ei kai siinä kaikki voi olla? Mahdollisuudet esimerkiksi politikointiin tai yhteiskunnan kuvaamiseen vältetään pitäytymällä tiukasti tässä ja nyt-perspektiivissä. Syyttely ja jollain puolella oleminen on ylipäätään niin vanhanaikaista ja persoonallista että se on jätetty kokonaan väliin. Huolimattomia heittoja esimerkiksi vietnamin veteraanin muodossa esiintyy, niin sitähän oli tosiaan tämmöinenkin sota ja sepä on ironinen juttu se, eikös vaan?

Poliittinen korrektius muuttaa kritiikin lähinnä innottomaksi toteamiseksi, tästä ei tule paha mieli rahoittajille. Lisäksi ei ole tarvinnut nöyristellä ketään. Amerikan asevoimat varmaan mieluusti myöntävät että intissä on välillä vähän tylsää ja pojat hölmöilevät. Lentsikoita saa lainaksi kunhan mitään oikeaa kritiikkiä ei esitetä.

Kerta toisensa jälkeen armeijan käytännöt ovat idioottimaisia ja kovaa kuria tarvitaan koska pojat ovat poikia. Hauskaa saa pitää, mutta jos jää kiinni luvassa on runollista oikeutta kekseliäiden rangaistusten muodossa. Ukot mylvivät kuin sonnilauma ja ilma on pieruja ja fuck-sanoja sakeanaan. Kuvatessa on varmasti ollut kivaa ja kaikki ovat saaneet hyvän rusketuksen. Kukaan ei oikeastaan piittaa muista, sietää korkeintaan. Miesten veljeys on lähinnä taukoamatonta vittuilua ja toistensa riuhtomista. Aiheuttavatkohan hermokaasupillerit tarkkaavaisuushäiriöitä vai miksi kukaan ei malta jutella hetkeäkään vaan tyytyy tiuskimiseen.

Donnie Darcon unissakävelyä jatkava Jake Gyllenhaal raahautuu elokuvan läpi kärsien ja haikaillen tyytöystävänsä perään. Tämä osuus on ehkä kaikkein vaivaannuttavinta koko rainassa. Likkaparkaa ei juurikaan esitellä ja hänen kuvansa tuijottelu tuntuu ajantuhlaukselta. Mitään erityisiä tunteita kun ei neiti tunnu sotamies Swoffissa herättävän. Kun itku lopulta tulee on se yhtä koskettavaa kuin ventovieraan lapsen parkuminen marketin karkkitiskillä. Cooli tuijottelu kun ei ole aina fiksua, toljotus ei automaattisesti tuo uutta "mietteliästä" tasoa leffaan.

Onneksi kokonaisuus pelastautuu kuiville muutamilla rehellisen tuntuisilla kohtauksilla. Sotilaan ahdistus kun ei pääsekään pyssyttelemään on elokuvan hauskinta ja osuvinta antia. Samoin jotkut toheltamiset toimivat silkan hölmöyden voimalla. Merkillepantavaa on myös uskomattoman hieno kuvaus, aavikon kuumuuden aistii kankaalta. Ilmestyskirjan näyt palavien öljylähteiden keskellä olivat myös vaikuttavia. Tämä oli yksi visuaalisesti vaikuttavimmista elokuvista mitä olen koskaan nähnyt.

Ei tämä niin huono ollut, näistä aineksista olisi vain keittänyt maukkaammankin sopan. Jarrua oli nyt lipsahtanut liikaa. Kahden tähden elokuva jolle pitää antaa yksi lisää hienosta kuvauksesta. ***

Narnian tarinat: Velho ja leijona

2006-01-04T12:25:00.001+02:00

Jokaisella on minotauruksia kaapissaan

Vaihteeksi komerosta ei tulla vaan sinne mennään oikein joukolla. Lewisin tuotokset olivat minulle sitä vauhdikkainta fantasiaa ennen kuin lohikäärmeistä ja velhoista tuli arkipäivää. Paikasta toiseen mennään haarniskat kilisten ja pinteitäkin on sopivin väliajoin. Tosin elokuvassa sotiminen oli saanut nykyrainoille ominaisen tapaan kohtuuttoman ison siivun kokonaisajasta. Se mikä kirjassa kuittaantuu parilla sivulla, on nyt pääosassa. Armeijoiden kohtaamista pedataan pitkään ja taistelukohtaus on pitkä kuin nälkävuosi. Jäistä velhotartakin mahtavampi on muinaisen mielipidevaikuttajan herra Disneyn haamu, hänen loitsunsa estävät veren vuotamisen ja raajojen irtoamisen. Kun kaksi miekoin ja kirvein varustautunutta joukkoa ottaa mittaa toisistaan k-11 universumissa seuraa loputtomasti tuuppimista ja kaatuilua.

Alkuteokselle ollaan kohtuullisen uskollisia, tutut eläinhahmot loihditaan esiin tietokoneiden keinoin. Ehkä ensimmäistä kertaa elokuvien historiassa puhuvat eläimet eivät hihitytä lainkaan. Laajan katraan esittely lamauttaa kuitenkin osan sadun lämmöstä, uutta karvaturria lappaa kuvaan siihen malliin että juoni ja etenkin tunteet ovat tukahtua täysin. Haaste on valtava, kokonainen maailma esiteltävänä ja hirmuinen sota käytävänä pariin tuntiin. (alku ja loppu ovat pakollista taustoitusta, kaikki tietävät mitä tässä on tultu katsomaan mutta pakkohan nekin on näyttää) Lopputulos on turvoksissaan detaljeja mutta jotenkin ulkokohtaisesti ja hätäisesti esiteltynä. Tarinaa olisi pitänyt karsia tiukalla kädellä ja henkilöitä syventää. Esimerkiksi kahden Marian, eikun siis Lucyn ja Susanin pohjaton suru Aslanin kohtalosta tuntuu jotenkin liioittelulta muutaman minuutin kohtaamisen perusteella.

Sormusten herrasta tuttu vanhatestamentillinen mahtipontisuus elää vahvasti Narniankin maailmassa. Jykeviä kommentteja elämästä ja kuolemasta tiputellaan naama pitkänä. Tarinan kristillisyys on melko selkää ja yksitotista, miettimiseen ei jää aikaa vaan kaikkien on toimittava luonteelleen (ja kohtalolleen) ominaisella tavalla. Neelsonin brittijellona on hieno karva-animoinnin mestaruusnäyte jonka asema messiaana jää vaille selitystä. Hän on johtaja koska on johtaja, mitäpä sitä sen suuremmin problematisoimaan. Tilda Swinton kiskaisee roolinsa noidan tyylikkäissä vetimissä melkoisella rutiinilla, Julmia Juoninen maneerit sujuvat ammattimaisesti mutta ilman kekseliäisyyttä. Muutkin näyttelijät olivat korkeintaan riittäviä, loistamaan ei äitynyt kukaan.

Musiikki on klassista peruspauhua ilman yhtään mieliinpainuvaa melodiaa. Tämmöistä sinfonista mitäänsanomattomuutta lienee mahdollista jo nykyään generoida tietokoneella? Hetken olin ihmeissäni miksi kirjan taikasuklaat olivat muuttuneet turkkilaisiksi makeisiksi (joista tulee mieleen Rutger Hauerin pippeli, mutta se on ihan toinen juttu). Pikaisen surffaamisen perusteella kysymys olikin alkuperäisen suomentajan muutoksesta, mitäpä olisivat Kekkosen ajan lapset tajunneet ulkomaanherukuista joita engelsmannin lappasivat yltäkylläisyyksissään naamaansa. Suomi loistaa kanteleitten lisäksi reteässä sinikettu-turkissa joka onkin varsin pörheän näköinen vastarannankiiski Edmundin yllä.

Mitä jää käteen? Lämmintä lunta, persoonattomia naamoja ja laadukasta animointia. Muoto oli suurelokuvan mutta mestariteoksesta ollaan kaukana. Ei tyhmyyksiä mutta ei juuri jännitystäkään, kovin laimea oli tämä soppa. Ei tästä ole kuin kahteen tähteen **

King Kong

2005-12-20T11:05:00.000+02:00

Oksanhaaraan saisit kantaa naaraan

Gorillaelokuva on jättiläinen kaikilta mitoiltaan, yli kolme tuntia maailman kalleinta elokuvaa. Raha myös näkyy, lavasteissa ei kitsastella ja efektit ovat kiitettävää tasoa. Maailman näyttävimmäksi elokuvaksi en tätä kuitenkaan tituleeraisi, mitään kovin kekseliästä ei maailmaan ollut siunaantunut. Kuvasto on tuttua Jurassic Parkista ja Kadonnut maailma:sta, Arkista fantasiaahan nämä laiduntavat kasvissyöjädinot alkavat olla. Klaustrofobinen viidakko on ahdas ja tunkkainen, käyttäisin jopa sanaa studionoloinen. Sen sijaan New York on tyylikäs ja ilmava, arkinen liikenne ja ihmisten vilinä on lavastettu todella taidokkaasti. Sääli että elokuvan tekeminen ja ihmisten vuorovaikutus kuivuu kuin ylivuotinen papaija heti kun päästää saarelle. Sen jälkeen liikutaan lähinnä tarhaikäisten tunneskaalassa, vihaa, pelkoa ja viatonta ihastumista.

Sormusten herrassa kunnostautunut Jackson pitää hieman liikaa osaavasta tehosteryhmästään, tarinaa kampittavat turhat spektaakkelijaksot joissa kauhean rytinän jälkeen päädytään alkutilanteeseen. Koko elokuvassa on hieman painajaisunen tunnelmaa, mikään ei tunnu onnistuvan, kaikki on kamalan vaikeaa. Yhtään mahdollisuutta tippua, juuttua, kiivetä tai pelästyä ei jätetä käyttämättä. Jokaisesta oksankolosta tursuaa uusia tahmeita hirviöitä ja poikkeuksetta puun takana on aina entistä isompi tyrannosaurus. Esimerkkinä voisi olla jättiapinan kiinniotto: kongi vangitaan, se rimpuilee irti, se vangitaan uudelleen ja tainnutetaan, kongi tulistuu ja vapautuu, sitä ammutaan, karvaperse kimpaantuu entistä enemmän, sitä ammutaan harppuunalla, gorilla ottaa pulttia ja niin edelleen ad Infinum.

Näyttelijät tekevät varmaa työtä, mitään loistosuorituksia ei sentään kannata odottaa. Lähtökohta on kyllä valmiiksi aika helppo, 30-luvun hirviöelokuvan kaarti on aika helppoa peitota luonteikkuudessa. Naomi Wattsilta irtoaa kiljunta lajityypillisellä intensiteetillä, sitä kelpaa kyllä kuunnella. Viidakon villit ovat samanlaisia valkuaisten muljauttelijoita kuin vanhoissa tarzaneissa konsanaan. Mitäpä niiden aivoituksista ja hengestä kun on tähdellisempääkin seikkailtavaa.

King Kongia pitäisi katsoa sellaisena kuin se on, pätevänä toimintaviihteenä eikä minään suurelokuvana. Sen syvällisyys on silmänlumetta ja rakkaustarina korkeintaan välttävä. Ihmiskunnan kritiikkinä se talsii yllätyksettömiä viidakkopolkuja ja jännityksenkin kanssa on vähän niin ja näin. Kaikki mitä siitä on saatavissa on julmetun hienoa pintaa, loistokasta tietokoneanimaatiota ja hurjaa ryskettä. Pahoin pelkään että kongelin parasta ennen -päiväys on aika pian, se tulee vanhenemaan yhtä kamalalla tavalla kuin muutkin efektielokuvat. Nyt leuka loksahtelee, kymmenen vuoden päästä korkeintaan haukotuksesta.

Weta Workshopille kaksi tähteä ja Jacksonille yksi, eli ***.

Lupaus - Lotta Svärd

2005-12-09T15:26:00.000+02:00

Sotaveikkoon veikko kun yhtyy vaan
raton iltavalkean luo,
pian Lotta Svärdistä haastellaan,--
yhä vieläkin sattuu tuo.

Kaksipäisen kotkan varjossa oli silkkaa camppia ja koomista patsastelua. Kun siitä vähennetään osa tahattomasta komiikasta ja kaikki huumorin yrityskin aletaan olla lähellä Lupaus elokuvan tunnelmia. Ilottomuus ja valju toteavuus olivat päällimmäisinä tunnelmina kun lampsin teatterista isänmaan raikkaaseen ilmaan. Ei tämä kyllä oikein ollut mikään kunnon elokuva, olipahan vaan isolla rahalla dramatisoitu siivu lottien koettelemuksista sodassa. Sellaisena nostalgisena itkettäjänä tämä taatusti toimiikin, kunhan kohderyhmä vain on oikea.

Elokuvallisuutta vastaan soti jo kuvattujen lottien mahdoton kiirus tehdä kaikkia tunettuja lotta-asioita yhden rainan aikana, jäykähkösti dramatisoitua dokumenttiahan tämä selvästi oli. Eikä siinä mitään pahaa ole, elokuvan tarpeellisuuden todisti jo liikuttunut vastaanotto kutsuvierasnäytännössä. Hyvä että tällaista tehdään, harmittaa vain kunnianhimon puute. Jos on sodat ja tuntemattomat sotilaat kestetty niin eiköhän pieni inhimillisyyskin olisi mennyt. Tämä oli kuin valtion virallista elokuvaa, ristiriitaisuuksia koomisuuteen asti kaihtavaa ja taatusti tosiasioista kiinnipitävää.

Elokuvaan eksynyt kyyninen nykyihminen on vaarassa pettyä suuresti. Paperinmakuiset hahmot latelevat toisilleen informaatioähkyisiä vuorosanojat ja kaatuvat uljaasti oletetulla hetkellä. Notkeaa läppää riittää tyyliin ” Kesällä käytiin, kuten kaikki hyvin muistamme, neuvotteluja Länsivaltojen ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen solmimisesta” Kirkasotsaiselle seikkailulle tyypillisesti kukaan ei ole politiikasta kiinnostunut, kaikki vain täyttävät käskyjä ilman sen suurempia mietteitä. Isän fasismikin jää jotenkin salonkikelpoiseksi jutusteluksi, eikä ideologioita mainita kertaakaan.

Kuvaus on komeaa ja muutamat taistelut vimmaista kamppailua. Muuten elokuvallisten kikkojen nyytti on jäänyt Viipurin asemalle. Ihmiset jutustelevat lyhyissä kohtauksissa juonta eteenpäin ja ovat koko ajan tulossa tai menossa paikasta toiseen. Ihmisten kiinnostavuudesta kertoo paljon että jaottelin lotat lähinnä hiusten värin mukaan. Harmikseni vaaleita olikin kaksin kappalein ja olin elokuvan loppuun asti jokusen sekunnin myöhässä siitä kuka nyt olikaan kuka. Sota oli kamalaa, ruumiita tuli niin kärryillä kuin taisteluissakin. Harmi vain että oli piinallisen selvää kuka tulee kuolemaan ensi näkemältä asti. Jokainen joka tohti pohtia tulevaisuuttaan sai luodista melko pian, tosin moisen paperinuken kuolema ei juuri syvältä kouraissut.

Kieli kampitti uskottavuutta pahasti. Päähenkilö kokeili hetkittäin sanailla hieman murteella, mutta unohti sen pian ja puhui enimmäkseen modernia loppukiekaisevaa 90-luvun helsinkiä. Muutama hapuileva mie-sie jäi pommikoneiden tullessa ja mä jäi pelkäämään vainolaista.

tärkeästä asiasta tähti lisää, samoin suomalaisuudesta. Minkkaa pukkaa jäykästä ja toimimattomasta juonenkuljetuksesta ja persoonattomista ihmisistä. Summarum. **+

Harry Potter ja liekehtivä pikari

2005-11-28T16:52:00.000+02:00

Hartsa sambucan kimpussa

Nykyajan lapsilla on niin mukavaa! Meillä tuli telkkarista vain Tsekkiläisiä karvalanka -animaatioita ja Vaahteramäen Eemeliä. Nykyään toosa tuuttaa vaikka mitä robottimäiskettä monta kertaa viikossa ja päälle vielä vapaapainit sekä ryhmä-x piirretyt. Tosin vanhempien onneksi roolimallini oli MacGyver eikä joku toisten äijien päälle hyppivä lihasmöykky.

Nostalgiasta päästään siihen tosiasiaan että Harry Potter olisi varmasti ollut maailman paras filmi jos olisin ollut 13v fani. Siinä on niin vetävää tohinaa ja mielikuvituksen lentoa että tolkku on mennä. Kolmososan visuaaliset kikkailut ovat pitkälti jääneet ja ruudun täyttää selkeästi ja konstailematta kuvattu taionta ja loputon pinteiden ketju. Hirmua pukkaa joka tuutista ja lohikäärme on tosiaan raivoisa ja pelottava. Pyhän Yrjön hirvenvasan kokoinen Saatanan Sikiö ei pärjää tälle bodatulle liekinheittimelle lainkaan. Molemmille kärmeksenlyöjille on kuitenkin mainittava kunniaksi heidän kirjallisuudenedistämistyönsä, kirjan päivää 23.4 vietetään myös Yrjö P:n kunniaksi. Harry P on taasen opettanut kokonaisen sukupolven lukemaan romaaneja, osan jopa ulkomaankielellä.

Esiteiniksi minusta ei enää ole, ehkä siksi en ollut niin vaikutettu liekehtivästä pikarista. Elokuvaa leimasi mahdoton kiire johon pitkän opuksen orjallinen seuraaminen pakotti. Alun huispauskohtaus loppui kuin seinään ja muutenkin moni tapahtuma olisi saanut olla verrattomasti huolellisemmin käsitelty. Tanssiaiset olivat melko hauskat mutta ihmeen lepsusti itse Harry niiden läpi luikahti. Kaipa suurta rakkautta pidetään vielä pullossa seuraavia osia varten.

Muutenkin päähenkilön persoona oli paikoin häiritsevä. Harry on tosikko, melkoisen hidas ja ennen kaikkea jotenkin koko ajan huolissaan. Tosin jos minullakin olisi oikea arkkivihollinen, olisin taatusti varautuneempi. Onneksi tässä neljännessä osassa ei ollut enää samaa ooh, mahtavaa! -päivittelyä kuin aiemmin. Taiat ovat ilmeisesti vihdoin muuttuneet velho-oppilaiden arkipäiväksi.

Harryllä on vahva nörttikarisma. Luokan kovikset pilkkasivat häntä moneen kertaan jopa tuuppivat muutamaan otteeseen. Sikäli ihmeellistä että herra Potter kuitenkin on jo kolme kertaa pelastanut koulun, selvinnyt maailman ainoana ihmisenä kuolemantaiasta ja on lisäksi vielä ylivoimainen urheilusankarikin. Osa Harryn viehätyksestä on kuitenkin juuri hänen ressukkamaisessa olemuksessaan, kerta toisensa jälkeen hobit..eikun pikku velhon on tehtävä se mihin suuret taikurit eivät pysty. Jos kaikki kohtelisivat häntä sellaisena teräsmiehenä kuin hän oikeasti on, muuttuisi tarinan perusviritys tyystin.

Kyllähän tätä katseli vaikka kohderyhmää en oikein olekaan. Tehosteet olivat näyttäviä ja vanhat konkarit vetivät kapeat roolinsa vaivatta läpi. Itse asiassa tämä alkaa olla jo James Bond kamaa, kaikki tietävät mitä luvassa on ja eivät siksi ylläty tai pety. Linja pitää ja tuttuja hahmoja on kiva nähdä. Annan taas keskinkertaiset *** tähteä, vähentäkää tai lisätkää niitä mieltymysten mukaan!

Lord of War

2005-11-21T12:50:00.000+02:00

On ohjaajia jotka tekevät pienistä asioista suuria ja sitten näitä Niccolineja jotka saavat ihmeellisenkin lähtökohdan sammuteltua aika arkiseksi puurtamiseksi. Hänen edellinen elokuvansa Simone oli kohtuullisen vaatimaton esitys huolimatta erittäin kiinnostavasta alkuasetelmastaan. Lord of War on ajankohtainen, kekseliäs ja röyhkeä, mutta samalla myös ulkokohtainen ja laimea.

Perusjuoni pyörii asekaupan ympärillä. Sydämetön Nicholas Gage ostaa pyssyjä mistä halvalla saa ja kauppaa niitä kehitysmaihin. Pikkusinttinä aloitetaan ja ravintoketjun huipulle päädytään kauppaamaan taisteluhelikoptereita ja konteittain rynnäkkökiväärejä. Sitten käy kuin etniselle miehelle, lapset ampuvat toisiaan ja asekauppiaalle tulee surkea olo. Kotona Gage teeskentelee rehtiä liikemiestä ja pussailee antaumuksella mallivaimoaan. Aviokriisin koskettavuutta vähentää sen mitättömyys muiden tapahtumien rinnalla, vaimo on persoonaton tyhjäpää jonka aivoitukset jäävät yrityksistä huolimatta mysteeriksi. Lisäksi kahden valjun ihmisen suhdetta on vaikea jännittää sen jälkeen kun on ajeltu jeepillä ammuskelevien ihmissyöjien kanssa.

Vastakkaisasettelua haetaan myös päähenkilön suojelevasta suhteestaan lapseensa. Onhan se kaksinaamaista että valkoinen ipana ei saa sotaleluja kun hänen mustat ikätoverinsa ammuskelevat toisiaan isukin rynnäkkökiväärillä. Tämäkin juonenkaari on jämäkkä kuin ylivuotinen vappupallo, se loppuu hissuksiin toljotteluun auton ikkunasta. Muutenkin kaikki kalpeanaamat tuntuvat vetämättömiltä melskaavien mustien rinnalla.

Alun kekseliäs, yksittäistä luotia seuraava kamera-ajo on koko rainan parasta antia. Tyylikäs kuljetus vie asetehtaalta monen mutkan kautta kriisipesäkkeeseen. Siellä panos pannaan tositoimiin ja ruumiita tulee. Esillepano on muutenkin oikein mainiota, lavasteita ja erilaisia atmosfäärejä riittää. Tietokoneet on kerrankin valjastettu palvelemaan juonta eikä pääosiin. Ukrainan sumuiset pellot ja Afrikan kuiva sekasortoisuus välittyvät oikein hyvin. Sivuosien näyttelijät ovat eloisia yhden adjektiivin ihmisiä jotka melskaavat kapeissa rooleissaan oikein mainiosti. Henkilökohtainen ongelma minulla oli vain Ian Holmin kanssa, hän taitaa olla ikuisesti minulle Sormusten herran Bilbo. Pikku hobitin luimistelu asekauppiaana meinasi väkisin naurattaa.

Ymmärrän hyvin miksi moni pitää tästä elokuvasta valtavasti. Huumori on mustaakin mustempaa ja kyyninen kertojanääni kertoilee kuivakkaa kritiikkiä Amerikan asekaupoista. Yksityiskohtia riittää bongattavaksi ja tarina etenee mukavasti. Itselleni perusongelma on kuitenkin jonkinlainen ulkokohtaisuus. Alussa asekauppias on velmu pienyrittäjä joka huijaa tyhmiä viranomaisia veijarielokuvien perinteitä kunnioittaen. Tiimiltä loppuvat kuitenkin paukut kun eteneminen pitäisi kääntää vakavampaan suuntaan. Kaikenlaisia puheita pidetään mutta todellista koskettavuutta ei Gage rooliinsa saa. Hän on jo useamman elokuvan ajan esittänyt samaa unissakävelijää joka välillä ähkäisee onnettomana tai seksin pyörteissä, naamalla ei sen suurempia tapahdu oli tilanne mikä tahansa. Välillä vähän kadutaan ja sitten taas alkaa torrakoiden muiluttaminen kiinnostaa. Moralismi on ohutta ja satunnaisesti sinne tänne hosuvaa.

Lopun pelottavat numerolitaniat asekaupan todellisuudesta tuntuvat lähinnä toteamiselta, mitään ulospääsyä hullusta kierteestä ei tunnu olevan. On tää kamalaa, aijai, mutta se on kato tämmöistä nykyään. Aihe ja tapahtumat ovat rankkoja mutta Niccoline ei haasta katsojaansa, mukana mennään ja syyllisyyttä ei tarvitse tuntea. Tällaisista jutuista pitäisi ainakin vähän tulla paha olo, nyt tämä on silkkaa viihdettä.

Ihan jees, mutta ei tosiaan klassikko. Tällään ***+ tähtöstä.

History of violence

2005-11-17T11:01:00.000+02:00

History of violence

Cronenbergillä on pitkä historia erilaisten hiljalleen sekoavien tuppisuiden kuvaajana. Edellisen kerran lepakoita tapuliin päästettiin Spiderissä jossa Fiennesin Ralf riipusteli sekavia muistiinpanojaan ja koki hallusinaatioita. Siinä missä hämiksen päähenkilö oli jo alussa tipahtanut normaalien ihmisten leikeistä, HOF:in kunnon isukki on alkumetreillä vielä aivan tolkuissaan. Ensimmäisen kolmanneksen esimerkillisen tasapainoinen ja laadukas parisuhde alkaa levitä käsiin vasta kun Viggon mahdollinen menneisyys änkeää hänen karikatyyrimäisen tasaiseen elämäänsä.

Kovasti on tätä rainaa kehuttu ja etenkin sen monitasoista ja väkivallanvastaista sanomaa. Enpä tiedä, se että pyssyttelystä tulee ahdistusta ja ruumiisiin rumia reikiä ei minusta vielä riitä. Aika siistiä on silti päähenkilön räjähtävä toiminta kun pinteitä tulee vastaan. Väkivalta toimii hyvin ratkaisuna, tappamisen ja pieksemisen ainoa haitta tuntuu olevan tyhmien viranomaisten höynäyttelyn vaiva. Filmi ei selvästikään oikein usko sanomaansa, pääasia on että eteenpäin huohotetaan suurella raivolla.

Tuhmille tulee tukkapöllyä siihen tahtiin että vaikea on olla pitämättä päähenkilöä juuri sellaisena supermiehenä joita elokuva on kritisoivinaan. Sankarilla on jopa olkavamma joka ei sitten oikeastaan tunnukaan häiritsevän yhtään jos toimeen tartutaan. Humala ja luodinreiät ovat tunnetusti Hollywoodissa lähinnä mielentiloja joista voidaan ravistautua irti jos tulee tosipaikka eteen.

Kauheasti plussaa tulee ihan oikeasta ihmissuhteesta joka pääparilla on keskenään. Heidän nostalgisen muhinointinsa vastaparina oleva puoliraiskaus on todella mieliinpainuva kohtaus. Muutenkin parhaat palat sijoittuvat raameiltaan ihan tavalliseen elämään, hauraaseen arkeen joka pysyy kasassa vain hurjin ponnistuksin. Tavallaan elokuva loppuu kesken, jatko olisi ollut todella kiinnostavaa nähdä. Mafian kanssa painiskelu on sen rinnalla aika nähtyä tavaraa.

Mielenkiinto pysyy kuitenkin kohtuullisen korkealla koko ajan, selkeä juoni vetää eteenpäin ja näyttelijät tekevät varmaa työtä. Pönötystä on monessa paikassa melkein koomisuuteen asti, Eastwoodmaisia seisoskeluja silmät sirrillään piisaa. Ensin tokaistaan jotain tylyä ja taas tihrustetaan miestä kumoon.

Jännitystä syö myös se että pääpahiksen titteli siirtyy persoonalliselta silmäpuoli-Harrisilta jonnekin tyystin tuntemattomalle ilkiölle kesken kaiken. Se suuri paljastuskaan ei ole tosiaan fight club tasoa, korkeintaan keskikokoinen ”kuka on isäsi” - kauniit ja rohkeat salaisuus.

Mutta ei tämä nyt ihan kuonaa kuitenkaan ollut, tiukan keskinkertainen sen sijaan kyllä. Olkoon tasapaksut *** tähteä.

Grimmin veljekset

2005-11-02T12:46:00.000+02:00

Grimmin veljekset

Voi tavaton kuinka halusinkaan pitää tästä elokuvasta! Miten mukavaa olisikaan virnuilla omahyväisesti niille onnettomille jäykkiksille jotka eivät Gilliamin surrealismia tajua. Mutta kirous ja kuolema, tämä olikin oikeasti ja pohjia myöten ihan paska filmi, kerta kaikkiaan lohduton aivopieru varmasti ihan fiksuilta tekijöiltä.

Pythoniaalisen tason sankarin romahtaminen jonnekin mutasarjaan on tietenkin herättänyt kaikki salaliittoteoreetikot, pakkohan jonkun ilkeämielisen tahon on ollut tuhota neron työ. Syitä on etsitty niin raivoisan tylsämielisistä tuottajista kuin umpijästistä käsikirjoittajastakin. Toki vika voi olla heidän, mutta ei pidä unohtaa että Terrykin on vain ihminen, on mahdollisuuksien rajoissa että hänkin epäonnistuu ihan omin voimin.

Satusetien tempoilussa oli monia huonon elokuvan tuntomerkkejä, näyttelijätyö ehkä pahimpana esimerkkinä. Kun pitää lisätä kierroksia mutta ei ole sen kummempaa tekemistä turvaudutaan usein tuttuun kesäteatterikikkaan, aletaan riidellä ja huutaa. Grimmit roikkuivat toistensa rinnuksissa niin taajaan että epäilin heidän olevan vastaerotettuja siamilaisia veljeksiä. Koko rainan henkilöt olivat toinen toistaan ärtyisempiä ja vihamielisiä, kaikki läpsivät ja pelottelivat toisiaan minkä ehtivät. 70-luvun roskaelokuvien tapaan kukaan ei myöskään tuntunut pysyvän jaloillaan, kaikki kaatuilivat ja konttailivat alituiseen. Hyvät näyttelijät koittivat riehua parhaansa mukaan mutta juonen ristiriitaisuudet ja olemattomat hahmot eivät paljoa mahdollisuuksia antaneet.

Juoni laahusti myös esikuvien malliin, kauhealla vaivalla ryysittiin parin, kolmen paikan väliä ilman sen kummempaa syytä. Välillä joku huusi ja mesosi miten putoaa päät justiinsa, sitten taas pelättiin metsässä. Tätä toistettiin kolme neljä kertaa kunnes tulivat lopputekstit.

Lajityyppi oli Grimmin veljeksissä pahasti hakusessa, välillä haparoitiin jopa jonkinlaisen draaman rajoilla josta kuitenkin tultiin kuperkeikalla hölmöön hirviöidenlistimiseen ja silmienmuljautteluun. Tehosteet olivat enimmäkseen komeita mutta ei se nykyaikana enää riitä mihinkään. Satujen taikamaailma oli survottu sormusten herra – muottiin ilman sen kummempaa ideaa. Ja ne linnut, todelliset helvetin linnut…kuka lahopää keksi että kameraa kohti yllättäen pyrähtävä lintu hirmuisen FLAPFLAP äänen säestyksellä on hieno juttu? Tätä temppua tuntuu jokainen pikkuharliini käyttävän uupumuksen tuolle puolen aina kun pitää vähän säikäyttää. Antakaapa olla elukoiden rauhassa, jookos?

Huono, oikein huono, nyt se tulee….ensimmäinen yksi tähti * arvosteluni. Ei tämä maailman huonoimpia elokuvia sentään ollut, ihan sen takia saa tähtösen että harmittaa kauheasti moinen lahjojen ja resurssien tuhlaus. Onpahan vain suunnattoman subjektiivisella hyvyyttä taalalla mittarilla yksi vuosikymmenen surkeimmista esityksistä.

Kaksipäisen kotkan varjossa

2005-09-28T15:39:00.000+03:00

Kyllähän minua varoitettiin, olen Koivusaloja nähnyt ja tiedän mitä on luvassa. Mutta silti, kerta kaikkiaan, voi pyhä jysäys ja herranjestas! Tämä oli niin huono elokuva että en ole vastaavaa juuri nähnyt.

Oman kivan säväyksen antoi Tennispalatsin ykkössali jolla on kokoa kuin jumbojetin kokoomahallilla. Noin seitsemänsataa paikkaa oli tyhjänä, minua ennen oli paikalle uskaltautunut sympaattiset viisi ihmistä. Asetuin rapisemaan vanhan herran eteen jotta edes hän olisi saanut hieman elokuvateatteritunnelmaa. Miesparka ähisi elokuvan edetessä siihen malliin että pelkäsin hänen tarraavan minuun tuskissaan, tiesin tismalleen miltä hänestä tuntui. Ehkä meidän olisikin pitänyt lohduttaa toisiamme, olimmehan yhdessä käyneet läpi jotain aivan kamalaa.

Koivusalo on kehunut Chaplinia kaikissa haastatteluissaan, onhan legendan alkuaikojen tuotanto melko vilpitöntä ja huoletonta tohinaa. Mutta siinä missä Charlesin poika oli nerokas monessa suhteessa, on Timppa osoittanut lahjakkuutta lähinnä markkinointimiehenä. On eri asia tehdä kepeää elokuvaa kuin lapsellista ja tyhmää rainaa. Kaksipäinen kotka kelpaisi sellaisenaan jonnekin sodanaikaista propagandaa esittelevään kokoelmaan, tosin sen maailmankuva olisi sinnekin hieman pinnallinen ja naiivi. Perusteluksi ei käy ollenkaan se että nyt ollaan tekemässä harmitonta komediaa, ei se oikeuta olemaan tyhmä. Ajankuva on melko mitätön ja mitään tunnelmaa ei välity tyhjänpäväistä matkailumainosta enempää. Kuinkahan monessa suomalaisessa pikkukaupungissa oli kymmenluvulla baari jossa lauletaan iskelmää ruukkupalmujen katveessa ja naiset kiskovat hapanta siinä missä miehetkin? Lopussa samainen pahamainen baaritytsy laulaa iskelmää kirkossa kaiken kansan edessä ja mammat hymyilevät kuin jakoavaimet. Voi aikoja, voi tapoja!

Lavastajat ja kameramiehet ovat tehneet parhaansa mutta ei möllöttelystä revitä kovin suurta spektaakkelia vaikka mitä tekisi. Loirin suoritus nousee esiin, tai pikemminkin hän jää seisomaan kun muut menevät häpeästä kyyryyn. Vaikuttaa että Timpan sohelluksesta parhaiten ovat selvinneet vanhat konkarit jotka ovat voineet nojata maneereihinsa kun henkilöohjausta ei selvästikään ole tullut. Melodraamaa kyllä piisaa mutta se on niin hirvittävän lapsellista että pienintäkään mahdollisuutta samaistua ei kyllä tarjota. Vesan tyttö Helena Vierikko saa niin paljon naama-aikaa että hänen hölmistynyt ilmeensä ehtii tulla vallan hyvin tutuksi. Iloisen naurun kirvoittaa alun laulukohtaus jossa hypähdellään kirkkoon vartiatornihymy naamalla, että tämmöistä leffaa sitten vuonna 2005, silläviisiin!

Juonessa on tasaiseen tahtiin jonkun esiinastumisia joita sitten voidaan suu hieman raollaan tuijotella. Etenkin Leppilammen runoilija astahtaa kerta toisensa jälkeen esiin verhon takaa ja silmäilee ympäriinsä haastavasti. Mitään kummempaa ei sitten kuitenkaan tapahdu vaan kohtauksesta paetaan leikkauksen keinoin.

Kaikkea kantaaottavuutta vältellään koomisuuteen asti. Suomalaiset ovat niin reippaita ja rehtejä että partiolaisetkin saisivat ottaa heistä oppia. Hivenen vaikea uskoa että tällainen pullantuoksuinen (saa ottaa kirjaimellisesti) porukka lupsakoita kansanihmisiä suistuisi muutaman vuoden päästä raakaan sisällissotaan.

Musiikki on niin tyhjäpäistä perusiskelmää että en kyllä yhtään ihmettele miksi emme pärjää euroviisuissa. Sanoituksia kykenee kuuntelemaan noin pari lausetta, sitten tähtitaivaat ja onnenkehrät alkavat muuttua taustahälyksi joka lähestyy uhkaavasti teostovapaan muzakin persoonallisuutta.

Propseja satelee myös ehkä kaikkein löperöimmästä ja hätäisimmästä loppuratkaisusta mitä kuunaan olen nähnyt. Vähäinen jännitys lurahtaa kuin vahingossa Koivusalon housuun ja jälkiä siivotaan koko kornin lopputunteilun ajan. Avaruushumanoidien puuttuminen tapahtumiin olisi ollut varsin uskottava käänne verrattuna nykyiseen ratkaisuun.

Kyllä tästä vielä kulttileffa tulee, uskokaa pois! Annetaan ihan kokonainen tähti vaikka tämä ei sitä ansaitsisikaan!

*/*****

Aviator - Lentäjä

2005-02-03T14:51:00.000+02:00

Se oli kuulkaas Howard Hughes ihan hullu mies, pesikin käsiään koko ajan ja oli muutenkin erakko ja bakteerikammoinen. Lisäksi hän teki lentokoneita. Ettekö usko, minäpä näytän sitä kolmen tunnin verran niin etteköhän vakuutu!

En tiedä ajatteliko Scorsese todella näin mutta siltä se ainakin tuntui. On suorastaan hämmästyttävää kuinka vähän todella tarvitsee kertoa ihmisestä vaikka hänen elämäänsä kuvittaakin kymmenien vuosien ajalta. Liuta komeita lentokuvia ei pelasta lentäjää mahalaskulta, tai pikemminkin kyse on juuri ja juuri onnistuneesta hätälaskusta. Näytti että kamaraan pamahdetaan mutta lopulta päädyttiinkin vain pellolle vähän hölmistyneinä.

Ohjaaja on ennenkin ohjannut filmejä maanisista, itsekeskeisistä miehistä jotka muiden arvostelusta piittaamatta ovat kamppailleet kohti usein traagista päämääräänsä. Siinä missä taksikuskin vihan sytytti kaupungin mädännäisyys ja Cape fearin konna sai voimaa kostostaan jää Hugesin motiivi epäselväksi. Sekopäisyyttä perustellaan ainoastaan suojelevalla äidillä mikä jättää koko persoonan hieman tyhjän päälle. Epäilemättä on kamalaa mutta miksi?

DiCaprio Näyttelee riittävän hyvin vaikka on kolmekymppisenäkin vielä tavattoman poikamainen etenkin keski-ikäiseksi katkeraksi erakoksi. Naisten kiinnostus Hugesiin jää selvittämättä, kainaloon kaipaavien pikkutähtösten virran tietysti ymmärtää mutta miksi suuret näyttelijättäret roikkuvat hänessä? Minkäänlaista vuorovaikutusta ei tunnu olevan, Huges ei tunnu uhraavan ajatustakaan vastakkaiselle sukupuolelle hetkellisten "mennäänkö naimisiin" tokaisujen lisäksi. Cate Blanchett Hepburnina oli suorastaan hyvä. Kiusallisesti hyvyyttä kuitenkin annosteltiin todella varovasti, juuri kun alkoi kiinnostaa pakeni hän kulisseihin ainakin vartiksi. Kun Hepburn jätti Hugesin lopullisesti samaistuin täysin päähenkilöön, "älä jätä minua yksin!" Valitettavasti Cate tosiaan jätti leonardon yksin tyhjyyttään kumisevaan filmiin ja lähti vieden mukanaan suuren osan mielenkiinnosta.

Elokuva katkeaa lähes ainoaan positiiviseen tapahtumaan Hugesin pitkässä laskukiidossa kohti kasinon yläkertaan linnoittautunutta huru-ukkoa. Loppua ei kerrota vaan kaikki jää optimistisesti ilmaan. En oppinut Hugesista, ihmisyydestä tai lentokoneista oikein mitään uutta, sainpahan kolme tuntia tuhrattua elämästäni.

Koko filmi oli kuin lentokoeneen etutaskusta löytyvät mainoslehtiset. Tavattoman komeaa, erittäin ulkokohtaista ja ehdottoman sisällyksetöntä. ** tähteä viidestä.

Grudge

2005-01-25T15:17:00.000+02:00

Tällä kertaa kankaalle heijastui japsikauhua amerikan yhdysvalloista. Kovasti puutuneeseen amerikkalaiseen genreen on haettu uutta verta japanista asti. Ohjaaja Takashi Shimizun voisi pahantahtoisesti sanoa olevan yhden asia mies . Ahkera veijari on näet kuvannut käytännössä saman elokuvan ainakin viisi kertaa!

Toisto on ainakin siinä mielessä lisännyt tehoa että turhaa tavaraa ei rainassa ole enää nimeksikään. Kohtaukset ovat lyhyitä ja käyvät asiaan (hiiviskelyyn) sen enemipiä viivyttelemättä. Jännitystä piisaa kun vuorollaan jokainen päähenkilö hiipii sukkasillaan pitkin talon käytäviä ja kurkkii komeroihin pahaenteisen musiikin säestyksellä. Valitettavasti Takashin poitsulle on riittänyt jännityselementtien esittely, mitään järkevää kaarta ei tuotos muodosta. Erilliset nirrinpoistokohtaukset olisi voitu aivan hyvin leikata tyystin erilaiseen järjestykseen ja lopputulos ei olisi siitä kummemmin muuttunut.

Yksikään henkilö ei kiinnosta edes marginaalisesti , heidän hengenlähtönsä kasvottoman pahan kourissa tuntuu yhdentekevältä. Liian touhukkaalta kummajaiselta meinaa loppua harjoitusmateriaali kesken elokuvan joten juoneen liitetään yllättäen aivan uusia ihmisiä. Samalla metodilla tästä olisi voinut kuvata vaikkapa kymmenosaisen tv-sarjan jossa parisataa ihmistä kuolee peräjälkeen lyhyen esileikkipelottelun jälkeen.

Jos riittää että on vallan kamalan pelottavaa ilman sen suurempaa juonta tai logiikkaa niin siitä vain , minua moinen pornofilmin rakenteella varustettu kauhuttelu ei todellakaan sytyttänyt. Tälle ** tähtöstä .

Alexander -Aleksanteri

2004-12-02T13:30:00.000+02:00

Historiallisen spektaakkelin uuden tulemisen lopullinen meneminen historiaan. Stand-uppia ilman komediaa. Tunnelmaa laskevia nostatuspuheita. ja "tässä nyt juonitellaan todella juonikkaasti" - juonittelua.

Olipahan vaan niin uskomattoman pompöösi ja jäykkä raina että en ollut uskoa silmiäni. Uudet tietokonepelit mieleen tuovat, melko ihmisennäköiset hahmot seisovat hiukan huojuen ringissä ja puhuvat juonta eteenpäin. Taustalla pauhaa melodramaattinen musiikki joka välillä kiihtyy ilman sen kummempaa syytä.

Taistelukohtaukset olivat vauhdikkaita, lähinnä ne kuitenkin toivat mieleen miten puuduttavaa voi kasvottomien armeijoiden kohtaaminen olla. Äijää kaatuu kuin heinää vaan kiinnostus pysyy laimeana, julmat valloittajat pätkimässä tyrannien örkkilaumoja eivät tarjoa samaistumiselle tilaa.

Olihan tässä hyviäkin puolia, osa näyttelijöistä riutui läpi onnettomien rooliensa ihan kunnialla. Erikoismaininta Jolielle joka mutristelee jättihuuliaan aivan kelvollisesti juonikkaana äitinä. Hopkins sen sijaan tuntui lähinnä tiirailevan askelmerkkejään sekä studion kelloa, sen verran pöljään rooliin hänkin oli joutunut.

Panostus/kiinnostussuhteessa ennennäkemättömän onneton pätkä, annan julmat **. Kyllä sylettää moinen lahjakkuuden ja vaivannäön hukkaaminen. Vielä mahtuisi maailmaan lisää spektaakkeleita, mieluiten vielä sellaisia jotka eivät luhistuisi historian taakan alle kuten Aleksanteri.

Oven takana - The door in the floor

2004-10-27T15:39:00.000+03:00

Välillä pitää katsoa aikuisempaakin leffaa ettei unohdu että elokuvia tehdään myös yli 12-vuotiaille. Vuorossa oli niukasti tv:tä isommalta kankaalta nuoren lähes esikoisohjaajan Todd Williamsin Oven takana. Siinä Jeff Bridges ja hurmaavasti varttunut Kim Basinger esittävät kovasti kärttyistä ja toisistaan etääntynyttä pariskuntaa.

Tapahtumapaikkana on ainakin minulle hieman vieraampi Long Island jossa merta ja taivasta riittää. Jääteetä ei juurikaan siemailla, viskiä sen sijaan tuntuu menevän sellaiseen perinteiseen boheemityyliin lukuisia laseja päivässä. Amerikkalaisen taiteilijakuvaston keskeisimpiä hahmoja on keskellä yötä kirjoittava kirjailija jonka koneen rapinaa säestää jäiden vaimea kilinä. Päiväsaikaan selvinpäin työskentelevät sanasepot taitavat olla vähemmistönä elokuvamaailmassa.

Bridgesin esittämä Ted Cole ongelma ei kuitenkaan ole viina vaan naiset. Hän pettää vaimoaan jatkuvasti ja käyttää kuuluisuuttaan hyväksi vongatessaan saaren naisväestöä. Vaimo Marie (Basinger) kärsii naama pitkänä häntäheikistä miehestään mutta avioeroon heillä ei oikein tunnu olevan puhtia.

tasaisen vihanpidon keskelle putkahtaa nuori Eddie (John Foster) joka pian joutuu mukaan pyöritykseen. Virallisesti hän on kirjailijan assistentti mutta hommat kuihtuvat lähinnä taiteilijan auton kuljettamiseen, ajokorttina menettänyt kynäniekka tarvitsee shafööriä päästäkseen naistensa luo. Vaimo taas kaipaa läheisyyttä ja lohduttajaa, kunnia josta puberteetin hikisissä kuohuissa kamppaileva Eddie ei totisesti halua kieltäytyä.

Ongelmat kasautuvat kun vapaamielisinä itseään pitävät ihmiset huomaavat olevansa mustasukkaisia ja katkeria ihmisistä joista heidän ei enää pitäisi piitata. Pariskunnan kipuilu ruumiillistuu tyttäreen joka ainoana kehtaa olla ahdistunut ja tolaltaan. Kaiken yllä väijyy jokin menneisyyden salaisuus josta ei mainita, mutta joka on painostavana läsnä Tedin ja Marien asunnossa.

Asetelma on siis monimutkainen ja herkullinen, tyypit ovat moniulotteisia ja mukavan persoonallisia. Mutta ei vaan meinaa lähteä leffa lentoon millään. Alussa panostetaan tunnelman luomiseen, keskiosassa hupaillaan oudosti ja rainan häntä menee hassuttelun keikauttamiseen takaisin vakavaksi. Missään vaiheessa ei oikein tiedä kenestä pitäisi kiinnostua ja paljonko on panoksena. Se että pettäjäksi tunnettu mies jatkaa pettämistään ei riitä pitämään kiinnostusta yllä, suuria tunteita vältellään ja kaikki tuntuu olevan aika samantekevää. Jos näyttelijät ja esillepano eivät olisi niin ammattitaitoisia olisin kyllä pitkästynyt. Jopa lopun ilmeisesti melkoiseksi jysäriksi tarkoitettu paljastus on suhteellisen laimea.

Ei ansaitse enempää kuin ***/***** sori Jeff, olisi kannattanut säästää pippeli parempaan leffaan.

Bourne Supremacy - Meduusan kosto

2004-10-20T16:56:00.000+03:00

Meduusa on hiemankaan pitempään tuumailtuna melko kummallinen koodinimi toimintasankarille. Tytisevälle otukselle joka pysyy kasassa vain vedenpaineen varassa ei tulisi mieleen sälyttää kovin vaativia vastavakoilullisia tehtäviä.

Vaan Matt Damonista ei tule mieleen läpinäkyvä hyytelö laisinkaan, sen verran topakkana hän tähdittää Paul Greengrassin uutta Meduusan kosto jännäriä. Vihreä ruoho on ohjastanut aikaisemmin Bloody Sunday nimisen, kerrassaan mainion Pohjois-Irlannin levottomuuksista kertovan filmin.

Meduusan kosto sijoittuu eri puolille maailmaan, lähinnä pilviseen ja synkkään eurooppaan. Ihmeesti tuo realistisuutta jo se että ollaan oikeasti jossain paikassa eikä geneerisessä amerikkalaisessa elokuvatodellisuudessa. Värit ovat haaleita ja pimeys ympäröi paksusti pukeutuneita, talvisia hahmoja. Lisäksi Bourne käyttää kiitettävän paljon julkisia ajoneuvoja, teko josta tulee mukavan maanläheinen tunnelma. Muutenkin koko elokuvassa mennään suoraan asiaan eikä kehitellä toinen toistaan persoonallisempia, alaisiaan kiukuspäissään listiviä pahiksia.

Toiminta on rainassa leikattu nykytyylin mukaan hengästyttävän nopeaksi, lähes käsittämättömäksi vipellykseksi. Useimmiten minulle tulee tyytymätön olo siitä että en oikein näe mitä tapahtuu. Esimerkiksi Gone in 60 Seconds uusintaversiossa tarjoiltiin kaahailu niin pieneksi silputtuna että vauhdin hurmaa en kokenut lainkaan. Lienikö sitten positiivisen perusasenteen ansioita että Bournen salamaleikkaukset toimivat paljon paremmin. Ehkä kyse oli alleviivaavien hidastusten ja "siistien" kuvakulmien välttämisessä, mossen ohjastaminen vauhdilla pitkin Moskovaa on totista työtä jossa ei riitä aikaa poseeramiseen. Takaa-ajojen energian aistii käsivaralla kuvatusta materiaalista mainiosti.

Muoto on niin miellyttävä että helposti unohtaa suoraviivaisen ja aika yllätyksettömän juonen. Alun pöyristystä seuraa selkeä juoksu kohti päämäärää, muut ihmiset toimivat Bournelle vain välietappeina kohti väistämätöntä viimeistä yhteydenottoa. Lopussa kaihdetaan turhaa väkivaltaa mistä jäi hyvä mieli.

Tähtien antaminen on vaikeaa. Kun tulin suorastaan hengästyneenä ulos teatterista olisin heti tirvauttanut neljä mollukkaa mutta pienen huoahtamisen jälkeen sanoisin että kolme on lähempänä totuutta, aika ohut oli kuitenkin juoni ja mitään uutta ei kerrottu. Siispä ***+.

Mutta toimintaelokuvana tämä oli mielestäni ehdotonta eliittiä, neljän-viiden tähden tykitystä. Aivan vanhojen Shakaali-tyylisten jännärien veroinen!

dogtown and Z-boys

2004-10-08T14:11:00.000+03:00

Tämä tuli katsottua lähes vahingossa, selailin kanavia ja hämmennyin kun sekä Subtv:ltä että urheilukanavalta tuli skeittausta. Kyllä ovat ajat muuttuneet, kultaisella 80-luvulla ei ollut pelkoa että nuorisokulttuurista kertova ohjelma olisi mennyt ohi silmien. Homma levisi käsiin vasta NO-TV:n aikoihin, muistan ärtymykseni kun tajusin että väkisinkin missaisin kokonaisen musiikkivideon silloin tällöin. Perhanan Holopainen, aiheutit henkilökohtaisen mediatulvani ensimmäiset roiskeet, maailma ei ole ollut sen jälkeen entisensä!

Sitten oli vielä säämies Toni! Vitsi joka ei juurikaan naurattanut, sadannella kerralla vielä vähemmän. Onneksi se tuntui tuottavan isälleni loputonta riemua, ei turhaan Toni parka rautaa pumpannut.

Niin, se elokuva. Dogtown on Losissa sijaitseva, ainakin 70-luvulla joltisenkin joutomaana oleva huvipuistoalue. Sen rikkonaisten laiturien välissä sijaitsi legendaaristen Z-Boysien oma ranta. He surffasivat rohkeasti rojun seassa ja hätistelivät kaikki vieraat pois omalta reviiriltään. Odotellessaan sopivia aaltoja he tappoivat aikaa rullalautailemalla lähistöllä.

Skeittaus oli siihen aikaan enemmänkin akrobatiaa ja voimistelua kuin varsinaista nuorisokulttuuria. Kolmekymppiset ukot esittelivät näytöksissä pujottelua ja käsilläseisontaa laudalla. Z-poitsut sen sijaan kopioivat vauhdin ja tyylin surffauksesta, liikkuivat matalana ja tekivät jyrkkiä käännöksiä. Ehkä olennaisin ero oli kuitenkin se että he elivät skeittikulttuuria, tekivät graffiteja ja improvisoivat. Perinteisen skeittauksen kannattajat luonnollisesti kauhistuivat moista räävittömyyttä ja antoivat huonoja arvosanoja. Urheiluunhan ei sovi tehdä mitä päähän pälkähtää vaan on harjoitella jotain yleisesti hyväksyttyä liikesarjaa yhä uudestaan.

Dokumentti kuvasi Zetapoitsut varsinaisina innovaattoreina jotka valloitettuaan tasamaan innostuivat ensimmäisinä lautailemaan tyhjissä uima-altaissa. Puolivahingossa he myös keksivät hyppiä reunan yli ja tehdä ilmassa erilaisia liikkeitä. Itseäni vähän häiritsi dokumentin asenne jossa Z-Boysit keksivät suurin piirtein pyörän kokeillessaan rajojaan. Taatusti jo silloin skeittaus on ollut yhteisöllistä ja tapoja on matkittu puolin ja toisin vaikka ei yhdessä olisikaan varsinaisesti hengattu.

Lisäksi jokainen joukosta oli paljon lahjakkaampi kuin muut, ongelma johon törmää useissa bändidokkareissa. ”voisi luulla että Jack on mitätön basisti mutta hän onkin yhtyeen tärkein voima” Jos moinen arvonimi toistuu jokaisen kohdalla koko kehuminen menettää merkityksensä.

Dokumentille voisin antaa kolme tähteä ***/***** , liika kehuminen ja Sean Pennin vasemmalla kädellä tekemä selostus (jätkä rykii kesken kaiken, lienee kallista aikaa/nauhaa kun ei ole jaksettu ottaa uudestaan!) tiputtavat muuten mainiosta rainasta yhden tähden.

Ensimmäisistä ensimmäisin merkintä - Butterfly effects

2004-10-01T14:30:00.000+03:00

Tässä se nyt sitten on, Tinon fiini Blogi.

Tarkoitukseni on jatkossa kirjoitella lähinnä elokuvista ja muista populaarikulttuurin ilmiöistä. En aio tehdä mitään "kävin kaupassa ja olipas pitkät jonot" arkiblogia koska sellaiseen eivät taitoni ja aikani oikein riitä.

Tarve tällaiseen kirjoitteluun syntyi lähinnä siitä että huomasin katselleeni tuhottoman määrän leffoja joita en edes itse meinaa enää muistaa. Samoin tykkään ystävieni kanssa ruotia loputtomiin miksi jokin raina innosti tai inhotti, molemmat asiat voi näin tietokoneaikakaudella yhdistää mukavasti yhdeksi harrastukseksi. Katsotaan ottaako tämä nyt tuulta vai jääkö tämä ikuisiksi ajoiksi aikomukseksi niinkuin monet jännittävät touhut ennnen tätä.

Elokuvamakuni on varmaan melko yhteneväinen useimpien hivenen vanhempien (sääli että populaarikulttuurin kuluttamisessa kolmekymppinen joutuu sanomaan että on jo melko "vanha") nettiajan elokuvissakävijöiden kanssa. Katson mielelläni Sci-Fi:ä, fantasiaa, rikosjännäreitä ja draamaakin jos se on hivenen peruskaavasta poikkeavaa. Helpompi olisi oikeastaan sanoa mitä en voi sietää, useimmat ns. nuortenelokuvat ja romanttiset komediat jäävät useimmin hyllylle. Samoin käy perustoiminnalle ja useimmille itämaisille elokuville.

Sitten asiaan, sain eilen katsottua Butterfly Effect nimisen tieteiselokuvan. Perusidealtaan se muistutti vahvasti jotain yhden jämäkän idean Twilight Zonen jaksoa. Vaikka idea hankalasta ja yhä uudelleen epäonnistuvasta menneisyyden muokkaamisesta onkin ennestään tuttu, oli toteutus kuitenkin melko onnistunut. Samanlaiseen väistämättömyyden haikeaan kauneuteen kuin Donnie Darcossa ei ylletty mutta muuten ideoita oli hyödynnetty mainiosti. Hyviä ideoita tuli tarpeeksi tiuhaan, pitkästymään ei päässyt.

Pahin ongelma olivat melko yhdentekeviksi jäävät näyttelijät, joiden katkottaiset roolit antoivat kovin vähän aikaa syventää persoonaa. Päähenkilönä tuskitteleva, aikaisemmin komedioissa esiintynyt Ashton Kutcher oli riittävän hyvä. Hänen haikailunsa menetetyn rakkauden perään oli tavanomaista hollywood-ähkimistä, riittävää mutta ei mieliinpainuvaa. Lapsuuden psykopaattikaverin motiivit olivat välillä melko hukassa, raivoisa pahis tarvittiin mutta välillä hänen tekemisensä tuntuivat melko pakollisilta jotta kuvio täyttyisi. Ilkimyksethän ovat ilkeyttään melko ilkeitä, eikös niin.

Kämpiksenä esiintyvä paksu punkkari toi hieman hauskuutta mutta oli muuten turha hahmo. Kaipa hänen olemassaolonsa tarkoituksena oli lisätä vähän rankkuutta ja toimia kontrastina siisti-Evanille. Jos tästä alettaisiin höylätä tunnin "Ray Bradbury esittää" jaksoa niin hän luultavasti lähtisi ensimmäisenä.

Niin tähdet, josko tässä olisi tämä yhdestä viiteen asteikko, jos vaikka vielä pääsen rivin jatkoksi nyt liitteeseen Maskulan viereen. Minulla on myös sama tiukka linja, viiden tähden leffoja ei pitäisi olla kovin montaa maailmassa. Yksi mollukka merkitsee huonoa, kaksi sellaista jonka katsominen tuntui vähän turhalta ja kolme tähteä on tässä linjassa jo ihan hyvä. nelkku kelkku on jo todella mainio leffa ja viisi sitten mestariteos.

Tärytän tälle *** /***** viidestä.