Kultainen portti

Akankäppänöitä, vuohia, pieni pala laivankylkeä sekä protofasismia

Välillä sitten hieman taiteellisempaakin tavaraa. Kyseessä on Nuovomondo, italailainen elokuva amerikkaan pyrkivistä siirtolaisista 1910-luvulta. Esillepano on Taviani-veikkosten tyyliin hidas ja täynnä kiviaitoja. Maaseudun väki on jääräpäisen verkkaista ja salaviisasta, siunattu hullukin on ja tympeitä virkamiehiä löytyy kiintiömäärä.

Amerikkalaiseen kerrontaan verrattuna katsojaa ei päästetä helpolla. Ihmiset käyttäytyvät odottamattoman oikukkaasti ja motiiveja joutuu usein arvailemaan. Pimeässä kolistellaan moneen kertaan ja monet asiat jäävät arvoituksiksi. Esimerkiksi perhesuhteita joutuu arvailemaan melko pitkään ennen niiden selkeytymistä. Selittäviä kuvia ja repliikkejä kartellaan, esimerkiksi laivan kannelta siirrytään johonkin käytävään joka sitten lienee jo Amerikassa. Spielberg olisi luonnollisesti lisännyt pari kohtausta jossa rampataan laskusiltoja pitkin ja päivitellään ulkomaailmaa, vaan kyllähän tämäkin asiayhteydestä selviää.

Elokuvan hahmot jäävät melko etäisiksi, en keksi miettimälläkään yhtään adjektiivia vaikkapa pikkuveljestä vaikka hän saakin paljon ruutuaikaa. Tärkeä ja melko tuore asia onnistui hämäämään minuakin, raina tuntui tärkeältä suurelokuva massiivisen teemansa takia. Kun sitten miettii mitä tapahtui ja millaisia hahmot olivat ei mieleen jäänyt paljoakaan. Pakollinen romanssi on kovin laimea, kemiaa varmasti on, mutta sen alleviivaaminen on niin hienovaraista että minun sensorini aistivat sen lähinnä lievänä kiinnostuksena polttavan intohimon sijaan. Nämä sitten vähän katselevat toisiaan, vai niin.

Modernina elementtinä käytetään päähenkilöiden valveunia jossa uuden maailman suunnattomat rikkaudet ottavat muotonsa jättimäisinä vihanneksina ja kolikkoja sataa taivaasta. Vertauskuvat ovat suoraviivaisia kuin viivoitin ja tuntuvat jotenkin turhilta kokonaisuuden kannalta. Musiikkia oli kovin vähän ja se yllättävästi irrottautui epokkimaailmasta moderniksi kuvien rytmittäjäksi, piskuisen kuluneen biisin kera.

ei tämä vain oikein toiminut, sanottavaa oli kovin vähän, kun lopulta päästiin perille elokuva loppui. Keskiosan laivamatkailu oli pitkäveteistä ja ihmeen sekavaa kirjeenvaihtoineen. Ellisin saaren natsahtavat älytestit olivat kiinnostavia mutta niidenkin kohdalla rytmitys oli jotenkin kummallisen jankkaavaa ja sekoitettua. Ei tämä liian taiteellinen ollut, vaan ei liian viihdyttäväkään. Vaikea sanoa mitä oikein oli haettu, se jäi kuitenkin saavuttamatta.

**

I am legend

Will Smith ei kiinnosta ketään vaikka olisi viimeinen ihminen maailmassa

Leuhkanpulskeasti nimetty raina on kolmas filmatisointi samasta aiheesta. Itse olen katsonut vain edellisen Charlton Hestonin tähdittämän vm. 71 version. Näiden kahden Hollywood-version vertaaminen onkin varsin hedelmällistä koska se tuo hyvin esiin toimintaelokuvien kehityskaaren.

Uudempi elokuva on tietysti hienompi, rivakammin leikattu ja paljon toiminnallisempi. Smith on hätää kärsimässä lihaksikkaiden supermutanttien kanssa, kun Hestonia tyhmät kaapukulttilaiset lähinnä ärsyttivät. Uhan on oltava nykyään turboahdettu, ihmistä vahvempi ja nopeampi. Kaikessa noloudessaan 70-luvun valkonaamat kuitenkin ovat jotenkin surullisempia. Köpöttelevät kaapuveijarit olivat sairastuneita ihmisiä, eivät bodanneita klonkkuja joiden kohtalo on täysin yhdentekevä. Erityisen rasittavaa oli niiden ääntely, hirviöiden mölinä oli niin tavanomaista leijona/gorilla synteesiä että suorastaan haukotti.

Päähenkilöt menivät rambojen myötä tyystin uusille urille. Will Smith on sekä sotilas että maailman paras genetiikkatutkija. Lisäksi hän on bodari, koomikko, eläinten ystävä, nero ja herkkä mies. Pakollinen leuanvetokohtaus haukottaa toistuessaan jokaisessa toimintaelokuvassa. On joo muskelia, ihan kiva, entä sitten? Luonnollisesti sankari uhrautuu yhteisen hyvän vuoksi sen suuremmin nikottelematta.

Vanhemman version loppu oli myös hyvin surullinen, kuin turha kuolema sodassa kaatumisen sijaan. Uutta toivoa oli istutettu nykyversioon kummallisella loputwistillä. Sinänsä molemmat ovat suhteellisen uskollisia alkuperäiselle kirjalle. Molempien pääosanesittäjät ovat jäykkiä ja vaikeita samaistumiskohteita. Vanhempi versio on raju ja jotenkin vastuuton, uudempi sankari taas koko ajan niin vallan kauhean huolissaan että näyttely jumiutuu täysin.

Meitsi on legenda on todella kaunis elokuva, tietokoneet luovat ennenäkemättömän maiseman jota ei turhaan pällistellä vaan joka on osa elokuvaa. Eläimet ja ilkimöt ovat kovin synteettisiä mutta itse kaupunki toimii hienosti. Juoni alkaa raahata molempia jalkojaan alun jälkeen ja kaikki jännitys varisee pois turbotimanttitoiminnan alkaessa heilutella kameraa. Onko moinen mätkintä todella ollut jonkun mielestä tarpeellista ja katselufiilistä kohottavaa?

Hiano ja ja vähän huono, minkäs teet! Kaksi tähtöstä yhden tähden elokuvasta.

**/*****