torstaina, syyskuuta 21, 2006

Riisuttu mies

Onnää miehet vaan semmosii, humantereita!


Kävin katsomassa Louhimiehen uusimman kutsuvierasnäytännössä, tupa oli täynnä pappeja ja tästä asiasta silminnähden innostunutta tekijäkaartia. Alun puhekin lupasi jotain rankkaa ja jännää, onhan tätä rainaa vatvottu jo etukäteen lehdissä ja oikeudessa asti.

Vaan toisin kävi, ankara HÖH valtasi mielen jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Elokuva olisi ravistellut yleisöä toden teolla joskus 60-luvulla, silloinkin vain alastomuuden takia. Uskonnollisista asioista olisivat silloinkin älähtäneet vain ne jotka eivät olisi elokuvaa suurin surminkaan suostuneet katsomaan. Kirkon ja teologian sisällä on haastettu pönöttävää valtionkirkkoa paljon tiukemmin ja fiksummin kuin Louhimies kykenee näemmä mitenkään kuvittelemaan. Papeilla on ollut jo vuosituhansia näitä muka vasta nyt räväkästi julkituotuja kuumia salaisuuksia kuten uskonpuutetta, seksisuhteita ja viranhimoa. Paavo Ruotsalaisvainaakin revitteli näillä asioilla paljon syvällisemmin kuin köyhän miehen Mobyltä näyttävä Aki näemmä pystyy koskaan tajuamaan.

Ok, usko on mennyt, se tulee varsin selväksi. Mutta mitäs se vessassakin etsittävä usko sitten oikein oli? Elokuvassa kukaan pappi ei oikeastaan auta tai kuuntele ketään, kunhan mähläävät omissa ongelmissaan. Välillä tehdään puolihuolimattomasti joitain tuttuja riittejä samalla kun pupelletaan pullaa tai mietitään seksielämää. Tämmöiset sirkustirehtöörit joutavatkin viralta, seurustelevatkin selvin päin vain toisten pappien kanssa. Paikoitellen osoitettava syvällisyys on niin noloa ja päälle liimattua että sitä ei kyllä ota vakavasti kukaan. Farssia tämän kai pitäisi olla, vaan sellaiseen kuuluisi oikea hauskuutus ja liukas juonen kulku. Kun elokuvan hoippuu huolimattomasti ja roiskien tyylilajista toiseen ei katsojaparka oikein tiedä koska pitäisi kiinnostua. Mihinkään oikeisiin ongelmiin ei uskalleta tarttua, naispappeuden vastustajat tai tekopyhyys luiskahtava ohi kuin alaviitteenomaisesti.

Jos teologinen taitamattomuus loistaa lähes joka käänteessä (kuka ne virret oikein valitsi, onko vain kimpassa muisteltu baarissa mitä niitä onkaan?) ja syvällisyys puuttuu täysin niin missä on pihvi? Se on tietenkin siinä rankassa elämässä missä käydään vieraissa, kiroillaan ja remutaan humalassa. Ohjaaja on selvästi vapautuneimmillaan kun pääsee kuvaamaan improvisoitua rällästämistä ja miehistä ölinää. Sellaiseen valittu hakkaava ohjaustyyli sopiikin hyvin. Vuorosanoissa takertelu ja jankkaaminen luovat eloa ja liikettä, pomppuleikkaukset kuvaavat tilanteen kaoottisuutta. Valitettavasti hötkyntä jatkuu samanlaisena kun pitäisi jarrutella ja ajatella. Vakavat keskustelut muuttuvat kakoviksi vuorosanakokoelmiksi ilman yhteyttä näyttelijöiden välillä.

Harvasta aikuisesta ihmisestä voi käyttää sanaa potra, sitä kuitenkin Samuli Edelman ennen kaikkea on. Topakkaa ulkomuotoa ei säästellä vaan raadollinen maailma hiipii päähenkilön kimppuun riisumalla hänet toistuvasti. Naiset sen sijaan pitävät vaatteensa päällä ja muutenkin päänsä olennaisesti kylmenpänä. Loppu tulee kuin varkain, kaikki järjestyy ihmeenomaisesti ja pieni luontokappalekin saa kantaakseen raskaan tekosyvällisyyden taakan.

Kyllä oli sekavaa jöötiä, en voi suositella. Kaksi tähteä joista toinen Edelmanin ansiokkaasti Häjyihin tanakoitetusta ulkomuodosta ja toinen silkasta suomalaisuudesta.

* *