Jarhead / Merijalkaväen mies

This is my movie. There are many like it, but this one is mine!


Isä Bushin käynnistämä persianlahden sota Vol. I on tällä kertaa elokuvan aiheena. Kuvasto on moneen kertaan nähtyä, jäykälierisellä koppahatulla varustautuneet vääpelit huutavat alokkaille ja myöhemmin pehmeämpihattuiset kapiaiset ovat kovia mutta reiluja. Sotilaat ovat niin monta kertaa nähtyjä arkkityyppejä että puuduttaa. Mölisevässä apinalaumassa on tietenkin nynny lukutoukka joka haikailee kotiin sekä alituiseen purnaava huuliveikko. Jotta sodan kauheudet tulisivat selville pitää tietenkin olla murtuminen, mitä kovemman kaverin, sen parempi. Myös juoni on tuttu: koulutetaan ja simputetaan, ollaan rintamalla ja hölmöillään ja lopuksi vähän soditaan. Kaiken tämän kertauskurssin oikeuttaa ironia.

Se perhanan ironia! Olen aivan kurkkuani täynnä itseään kovasti fiksuna pitävien elokuvantekijöiden suojautumista nokkeluuksien taakse. Mihinkään ei tarvitse oikein ottaa kantaa ja itseään panna peliin kunhan on koko ajan ylimielisen huvittunut. Jos kerran ollaan sodanvastaisia niin voisi sen sanoakin kunnolla eikä vain vitsailla detaljeista. Ymmärrän teinipoikien epävarmuuden tuottavan Star Wreck-tyyppisiä superturvallisia parodioita, juuri sellaisia joilla ei taatusti nolaa itseään. Mutta nyt ei olla innokkaita poikasia videokameran kanssa, vaan lahjakkuutensa jo aikaisemmin todistaneita ammattilaisia. Se tuskin lienee kellekään uutinen että sota on järjetöntä, ja sankareita ei ole kuin tarinoissa. Mutta ei kai siinä kaikki voi olla? Mahdollisuudet esimerkiksi politikointiin tai yhteiskunnan kuvaamiseen vältetään pitäytymällä tiukasti tässä ja nyt-perspektiivissä. Syyttely ja jollain puolella oleminen on ylipäätään niin vanhanaikaista ja persoonallista että se on jätetty kokonaan väliin. Huolimattomia heittoja esimerkiksi vietnamin veteraanin muodossa esiintyy, niin sitähän oli tosiaan tämmöinenkin sota ja sepä on ironinen juttu se, eikös vaan?

Poliittinen korrektius muuttaa kritiikin lähinnä innottomaksi toteamiseksi, tästä ei tule paha mieli rahoittajille. Lisäksi ei ole tarvinnut nöyristellä ketään. Amerikan asevoimat varmaan mieluusti myöntävät että intissä on välillä vähän tylsää ja pojat hölmöilevät. Lentsikoita saa lainaksi kunhan mitään oikeaa kritiikkiä ei esitetä.

Kerta toisensa jälkeen armeijan käytännöt ovat idioottimaisia ja kovaa kuria tarvitaan koska pojat ovat poikia. Hauskaa saa pitää, mutta jos jää kiinni luvassa on runollista oikeutta kekseliäiden rangaistusten muodossa. Ukot mylvivät kuin sonnilauma ja ilma on pieruja ja fuck-sanoja sakeanaan. Kuvatessa on varmasti ollut kivaa ja kaikki ovat saaneet hyvän rusketuksen. Kukaan ei oikeastaan piittaa muista, sietää korkeintaan. Miesten veljeys on lähinnä taukoamatonta vittuilua ja toistensa riuhtomista. Aiheuttavatkohan hermokaasupillerit tarkkaavaisuushäiriöitä vai miksi kukaan ei malta jutella hetkeäkään vaan tyytyy tiuskimiseen.

Donnie Darcon unissakävelyä jatkava Jake Gyllenhaal raahautuu elokuvan läpi kärsien ja haikaillen tyytöystävänsä perään. Tämä osuus on ehkä kaikkein vaivaannuttavinta koko rainassa. Likkaparkaa ei juurikaan esitellä ja hänen kuvansa tuijottelu tuntuu ajantuhlaukselta. Mitään erityisiä tunteita kun ei neiti tunnu sotamies Swoffissa herättävän. Kun itku lopulta tulee on se yhtä koskettavaa kuin ventovieraan lapsen parkuminen marketin karkkitiskillä. Cooli tuijottelu kun ei ole aina fiksua, toljotus ei automaattisesti tuo uutta "mietteliästä" tasoa leffaan.

Onneksi kokonaisuus pelastautuu kuiville muutamilla rehellisen tuntuisilla kohtauksilla. Sotilaan ahdistus kun ei pääsekään pyssyttelemään on elokuvan hauskinta ja osuvinta antia. Samoin jotkut toheltamiset toimivat silkan hölmöyden voimalla. Merkillepantavaa on myös uskomattoman hieno kuvaus, aavikon kuumuuden aistii kankaalta. Ilmestyskirjan näyt palavien öljylähteiden keskellä olivat myös vaikuttavia. Tämä oli yksi visuaalisesti vaikuttavimmista elokuvista mitä olen koskaan nähnyt.

Ei tämä niin huono ollut, näistä aineksista olisi vain keittänyt maukkaammankin sopan. Jarrua oli nyt lipsahtanut liikaa. Kahden tähden elokuva jolle pitää antaa yksi lisää hienosta kuvauksesta. ***

Narnian tarinat: Velho ja leijona

Jokaisella on minotauruksia kaapissaan

Vaihteeksi komerosta ei tulla vaan sinne mennään oikein joukolla. Lewisin tuotokset olivat minulle sitä vauhdikkainta fantasiaa ennen kuin lohikäärmeistä ja velhoista tuli arkipäivää. Paikasta toiseen mennään haarniskat kilisten ja pinteitäkin on sopivin väliajoin. Tosin elokuvassa sotiminen oli saanut nykyrainoille ominaisen tapaan kohtuuttoman ison siivun kokonaisajasta. Se mikä kirjassa kuittaantuu parilla sivulla, on nyt pääosassa. Armeijoiden kohtaamista pedataan pitkään ja taistelukohtaus on pitkä kuin nälkävuosi. Jäistä velhotartakin mahtavampi on muinaisen mielipidevaikuttajan herra Disneyn haamu, hänen loitsunsa estävät veren vuotamisen ja raajojen irtoamisen. Kun kaksi miekoin ja kirvein varustautunutta joukkoa ottaa mittaa toisistaan k-11 universumissa seuraa loputtomasti tuuppimista ja kaatuilua.

Alkuteokselle ollaan kohtuullisen uskollisia, tutut eläinhahmot loihditaan esiin tietokoneiden keinoin. Ehkä ensimmäistä kertaa elokuvien historiassa puhuvat eläimet eivät hihitytä lainkaan. Laajan katraan esittely lamauttaa kuitenkin osan sadun lämmöstä, uutta karvaturria lappaa kuvaan siihen malliin että juoni ja etenkin tunteet ovat tukahtua täysin. Haaste on valtava, kokonainen maailma esiteltävänä ja hirmuinen sota käytävänä pariin tuntiin. (alku ja loppu ovat pakollista taustoitusta, kaikki tietävät mitä tässä on tultu katsomaan mutta pakkohan nekin on näyttää) Lopputulos on turvoksissaan detaljeja mutta jotenkin ulkokohtaisesti ja hätäisesti esiteltynä. Tarinaa olisi pitänyt karsia tiukalla kädellä ja henkilöitä syventää. Esimerkiksi kahden Marian, eikun siis Lucyn ja Susanin pohjaton suru Aslanin kohtalosta tuntuu jotenkin liioittelulta muutaman minuutin kohtaamisen perusteella.

Sormusten herrasta tuttu vanhatestamentillinen mahtipontisuus elää vahvasti Narniankin maailmassa. Jykeviä kommentteja elämästä ja kuolemasta tiputellaan naama pitkänä. Tarinan kristillisyys on melko selkää ja yksitotista, miettimiseen ei jää aikaa vaan kaikkien on toimittava luonteelleen (ja kohtalolleen) ominaisella tavalla. Neelsonin brittijellona on hieno karva-animoinnin mestaruusnäyte jonka asema messiaana jää vaille selitystä. Hän on johtaja koska on johtaja, mitäpä sitä sen suuremmin problematisoimaan. Tilda Swinton kiskaisee roolinsa noidan tyylikkäissä vetimissä melkoisella rutiinilla, Julmia Juoninen maneerit sujuvat ammattimaisesti mutta ilman kekseliäisyyttä. Muutkin näyttelijät olivat korkeintaan riittäviä, loistamaan ei äitynyt kukaan.

Musiikki on klassista peruspauhua ilman yhtään mieliinpainuvaa melodiaa. Tämmöistä sinfonista mitäänsanomattomuutta lienee mahdollista jo nykyään generoida tietokoneella? Hetken olin ihmeissäni miksi kirjan taikasuklaat olivat muuttuneet turkkilaisiksi makeisiksi (joista tulee mieleen Rutger Hauerin pippeli, mutta se on ihan toinen juttu). Pikaisen surffaamisen perusteella kysymys olikin alkuperäisen suomentajan muutoksesta, mitäpä olisivat Kekkosen ajan lapset tajunneet ulkomaanherukuista joita engelsmannin lappasivat yltäkylläisyyksissään naamaansa. Suomi loistaa kanteleitten lisäksi reteässä sinikettu-turkissa joka onkin varsin pörheän näköinen vastarannankiiski Edmundin yllä.

Mitä jää käteen? Lämmintä lunta, persoonattomia naamoja ja laadukasta animointia. Muoto oli suurelokuvan mutta mestariteoksesta ollaan kaukana. Ei tyhmyyksiä mutta ei juuri jännitystäkään, kovin laimea oli tämä soppa. Ei tästä ole kuin kahteen tähteen **