King Kong

Oksanhaaraan saisit kantaa naaraan

Gorillaelokuva on jättiläinen kaikilta mitoiltaan, yli kolme tuntia maailman kalleinta elokuvaa. Raha myös näkyy, lavasteissa ei kitsastella ja efektit ovat kiitettävää tasoa. Maailman näyttävimmäksi elokuvaksi en tätä kuitenkaan tituleeraisi, mitään kovin kekseliästä ei maailmaan ollut siunaantunut. Kuvasto on tuttua Jurassic Parkista ja Kadonnut maailma:sta, Arkista fantasiaahan nämä laiduntavat kasvissyöjädinot alkavat olla. Klaustrofobinen viidakko on ahdas ja tunkkainen, käyttäisin jopa sanaa studionoloinen. Sen sijaan New York on tyylikäs ja ilmava, arkinen liikenne ja ihmisten vilinä on lavastettu todella taidokkaasti. Sääli että elokuvan tekeminen ja ihmisten vuorovaikutus kuivuu kuin ylivuotinen papaija heti kun päästää saarelle. Sen jälkeen liikutaan lähinnä tarhaikäisten tunneskaalassa, vihaa, pelkoa ja viatonta ihastumista.

Sormusten herrassa kunnostautunut Jackson pitää hieman liikaa osaavasta tehosteryhmästään, tarinaa kampittavat turhat spektaakkelijaksot joissa kauhean rytinän jälkeen päädytään alkutilanteeseen. Koko elokuvassa on hieman painajaisunen tunnelmaa, mikään ei tunnu onnistuvan, kaikki on kamalan vaikeaa. Yhtään mahdollisuutta tippua, juuttua, kiivetä tai pelästyä ei jätetä käyttämättä. Jokaisesta oksankolosta tursuaa uusia tahmeita hirviöitä ja poikkeuksetta puun takana on aina entistä isompi tyrannosaurus. Esimerkkinä voisi olla jättiapinan kiinniotto: kongi vangitaan, se rimpuilee irti, se vangitaan uudelleen ja tainnutetaan, kongi tulistuu ja vapautuu, sitä ammutaan, karvaperse kimpaantuu entistä enemmän, sitä ammutaan harppuunalla, gorilla ottaa pulttia ja niin edelleen ad Infinum.

Näyttelijät tekevät varmaa työtä, mitään loistosuorituksia ei sentään kannata odottaa. Lähtökohta on kyllä valmiiksi aika helppo, 30-luvun hirviöelokuvan kaarti on aika helppoa peitota luonteikkuudessa. Naomi Wattsilta irtoaa kiljunta lajityypillisellä intensiteetillä, sitä kelpaa kyllä kuunnella. Viidakon villit ovat samanlaisia valkuaisten muljauttelijoita kuin vanhoissa tarzaneissa konsanaan. Mitäpä niiden aivoituksista ja hengestä kun on tähdellisempääkin seikkailtavaa.

King Kongia pitäisi katsoa sellaisena kuin se on, pätevänä toimintaviihteenä eikä minään suurelokuvana. Sen syvällisyys on silmänlumetta ja rakkaustarina korkeintaan välttävä. Ihmiskunnan kritiikkinä se talsii yllätyksettömiä viidakkopolkuja ja jännityksenkin kanssa on vähän niin ja näin. Kaikki mitä siitä on saatavissa on julmetun hienoa pintaa, loistokasta tietokoneanimaatiota ja hurjaa ryskettä. Pahoin pelkään että kongelin parasta ennen -päiväys on aika pian, se tulee vanhenemaan yhtä kamalalla tavalla kuin muutkin efektielokuvat. Nyt leuka loksahtelee, kymmenen vuoden päästä korkeintaan haukotuksesta.

Weta Workshopille kaksi tähteä ja Jacksonille yksi, eli ***.

Lupaus - Lotta Svärd

Sotaveikkoon veikko kun yhtyy vaan
raton iltavalkean luo,
pian Lotta Svärdistä haastellaan,--
yhä vieläkin sattuu tuo.

Kaksipäisen kotkan varjossa oli silkkaa camppia ja koomista patsastelua. Kun siitä vähennetään osa tahattomasta komiikasta ja kaikki huumorin yrityskin aletaan olla lähellä Lupaus elokuvan tunnelmia. Ilottomuus ja valju toteavuus olivat päällimmäisinä tunnelmina kun lampsin teatterista isänmaan raikkaaseen ilmaan. Ei tämä kyllä oikein ollut mikään kunnon elokuva, olipahan vaan isolla rahalla dramatisoitu siivu lottien koettelemuksista sodassa. Sellaisena nostalgisena itkettäjänä tämä taatusti toimiikin, kunhan kohderyhmä vain on oikea.

Elokuvallisuutta vastaan soti jo kuvattujen lottien mahdoton kiirus tehdä kaikkia tunettuja lotta-asioita yhden rainan aikana, jäykähkösti dramatisoitua dokumenttiahan tämä selvästi oli. Eikä siinä mitään pahaa ole, elokuvan tarpeellisuuden todisti jo liikuttunut vastaanotto kutsuvierasnäytännössä. Hyvä että tällaista tehdään, harmittaa vain kunnianhimon puute. Jos on sodat ja tuntemattomat sotilaat kestetty niin eiköhän pieni inhimillisyyskin olisi mennyt. Tämä oli kuin valtion virallista elokuvaa, ristiriitaisuuksia koomisuuteen asti kaihtavaa ja taatusti tosiasioista kiinnipitävää.

Elokuvaan eksynyt kyyninen nykyihminen on vaarassa pettyä suuresti. Paperinmakuiset hahmot latelevat toisilleen informaatioähkyisiä vuorosanojat ja kaatuvat uljaasti oletetulla hetkellä. Notkeaa läppää riittää tyyliin ” Kesällä käytiin, kuten kaikki hyvin muistamme, neuvotteluja Länsivaltojen ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen solmimisesta” Kirkasotsaiselle seikkailulle tyypillisesti kukaan ei ole politiikasta kiinnostunut, kaikki vain täyttävät käskyjä ilman sen suurempia mietteitä. Isän fasismikin jää jotenkin salonkikelpoiseksi jutusteluksi, eikä ideologioita mainita kertaakaan.

Kuvaus on komeaa ja muutamat taistelut vimmaista kamppailua. Muuten elokuvallisten kikkojen nyytti on jäänyt Viipurin asemalle. Ihmiset jutustelevat lyhyissä kohtauksissa juonta eteenpäin ja ovat koko ajan tulossa tai menossa paikasta toiseen. Ihmisten kiinnostavuudesta kertoo paljon että jaottelin lotat lähinnä hiusten värin mukaan. Harmikseni vaaleita olikin kaksin kappalein ja olin elokuvan loppuun asti jokusen sekunnin myöhässä siitä kuka nyt olikaan kuka. Sota oli kamalaa, ruumiita tuli niin kärryillä kuin taisteluissakin. Harmi vain että oli piinallisen selvää kuka tulee kuolemaan ensi näkemältä asti. Jokainen joka tohti pohtia tulevaisuuttaan sai luodista melko pian, tosin moisen paperinuken kuolema ei juuri syvältä kouraissut.

Kieli kampitti uskottavuutta pahasti. Päähenkilö kokeili hetkittäin sanailla hieman murteella, mutta unohti sen pian ja puhui enimmäkseen modernia loppukiekaisevaa 90-luvun helsinkiä. Muutama hapuileva mie-sie jäi pommikoneiden tullessa ja mä jäi pelkäämään vainolaista.

tärkeästä asiasta tähti lisää, samoin suomalaisuudesta. Minkkaa pukkaa jäykästä ja toimimattomasta juonenkuljetuksesta ja persoonattomista ihmisistä. Summarum. **+