Harry Potter ja liekehtivä pikari

Hartsa sambucan kimpussa

Nykyajan lapsilla on niin mukavaa! Meillä tuli telkkarista vain Tsekkiläisiä karvalanka -animaatioita ja Vaahteramäen Eemeliä. Nykyään toosa tuuttaa vaikka mitä robottimäiskettä monta kertaa viikossa ja päälle vielä vapaapainit sekä ryhmä-x piirretyt. Tosin vanhempien onneksi roolimallini oli MacGyver eikä joku toisten äijien päälle hyppivä lihasmöykky.

Nostalgiasta päästään siihen tosiasiaan että Harry Potter olisi varmasti ollut maailman paras filmi jos olisin ollut 13v fani. Siinä on niin vetävää tohinaa ja mielikuvituksen lentoa että tolkku on mennä. Kolmososan visuaaliset kikkailut ovat pitkälti jääneet ja ruudun täyttää selkeästi ja konstailematta kuvattu taionta ja loputon pinteiden ketju. Hirmua pukkaa joka tuutista ja lohikäärme on tosiaan raivoisa ja pelottava. Pyhän Yrjön hirvenvasan kokoinen Saatanan Sikiö ei pärjää tälle bodatulle liekinheittimelle lainkaan. Molemmille kärmeksenlyöjille on kuitenkin mainittava kunniaksi heidän kirjallisuudenedistämistyönsä, kirjan päivää 23.4 vietetään myös Yrjö P:n kunniaksi. Harry P on taasen opettanut kokonaisen sukupolven lukemaan romaaneja, osan jopa ulkomaankielellä.

Esiteiniksi minusta ei enää ole, ehkä siksi en ollut niin vaikutettu liekehtivästä pikarista. Elokuvaa leimasi mahdoton kiire johon pitkän opuksen orjallinen seuraaminen pakotti. Alun huispauskohtaus loppui kuin seinään ja muutenkin moni tapahtuma olisi saanut olla verrattomasti huolellisemmin käsitelty. Tanssiaiset olivat melko hauskat mutta ihmeen lepsusti itse Harry niiden läpi luikahti. Kaipa suurta rakkautta pidetään vielä pullossa seuraavia osia varten.

Muutenkin päähenkilön persoona oli paikoin häiritsevä. Harry on tosikko, melkoisen hidas ja ennen kaikkea jotenkin koko ajan huolissaan. Tosin jos minullakin olisi oikea arkkivihollinen, olisin taatusti varautuneempi. Onneksi tässä neljännessä osassa ei ollut enää samaa ooh, mahtavaa! -päivittelyä kuin aiemmin. Taiat ovat ilmeisesti vihdoin muuttuneet velho-oppilaiden arkipäiväksi.

Harryllä on vahva nörttikarisma. Luokan kovikset pilkkasivat häntä moneen kertaan jopa tuuppivat muutamaan otteeseen. Sikäli ihmeellistä että herra Potter kuitenkin on jo kolme kertaa pelastanut koulun, selvinnyt maailman ainoana ihmisenä kuolemantaiasta ja on lisäksi vielä ylivoimainen urheilusankarikin. Osa Harryn viehätyksestä on kuitenkin juuri hänen ressukkamaisessa olemuksessaan, kerta toisensa jälkeen hobit..eikun pikku velhon on tehtävä se mihin suuret taikurit eivät pysty. Jos kaikki kohtelisivat häntä sellaisena teräsmiehenä kuin hän oikeasti on, muuttuisi tarinan perusviritys tyystin.

Kyllähän tätä katseli vaikka kohderyhmää en oikein olekaan. Tehosteet olivat näyttäviä ja vanhat konkarit vetivät kapeat roolinsa vaivatta läpi. Itse asiassa tämä alkaa olla jo James Bond kamaa, kaikki tietävät mitä luvassa on ja eivät siksi ylläty tai pety. Linja pitää ja tuttuja hahmoja on kiva nähdä. Annan taas keskinkertaiset *** tähteä, vähentäkää tai lisätkää niitä mieltymysten mukaan!

Lord of War

On ohjaajia jotka tekevät pienistä asioista suuria ja sitten näitä Niccolineja jotka saavat ihmeellisenkin lähtökohdan sammuteltua aika arkiseksi puurtamiseksi. Hänen edellinen elokuvansa Simone oli kohtuullisen vaatimaton esitys huolimatta erittäin kiinnostavasta alkuasetelmastaan. Lord of War on ajankohtainen, kekseliäs ja röyhkeä, mutta samalla myös ulkokohtainen ja laimea.

Perusjuoni pyörii asekaupan ympärillä. Sydämetön Nicholas Gage ostaa pyssyjä mistä halvalla saa ja kauppaa niitä kehitysmaihin. Pikkusinttinä aloitetaan ja ravintoketjun huipulle päädytään kauppaamaan taisteluhelikoptereita ja konteittain rynnäkkökiväärejä. Sitten käy kuin etniselle miehelle, lapset ampuvat toisiaan ja asekauppiaalle tulee surkea olo. Kotona Gage teeskentelee rehtiä liikemiestä ja pussailee antaumuksella mallivaimoaan. Aviokriisin koskettavuutta vähentää sen mitättömyys muiden tapahtumien rinnalla, vaimo on persoonaton tyhjäpää jonka aivoitukset jäävät yrityksistä huolimatta mysteeriksi. Lisäksi kahden valjun ihmisen suhdetta on vaikea jännittää sen jälkeen kun on ajeltu jeepillä ammuskelevien ihmissyöjien kanssa.

Vastakkaisasettelua haetaan myös päähenkilön suojelevasta suhteestaan lapseensa. Onhan se kaksinaamaista että valkoinen ipana ei saa sotaleluja kun hänen mustat ikätoverinsa ammuskelevat toisiaan isukin rynnäkkökiväärillä. Tämäkin juonenkaari on jämäkkä kuin ylivuotinen vappupallo, se loppuu hissuksiin toljotteluun auton ikkunasta. Muutenkin kaikki kalpeanaamat tuntuvat vetämättömiltä melskaavien mustien rinnalla.

Alun kekseliäs, yksittäistä luotia seuraava kamera-ajo on koko rainan parasta antia. Tyylikäs kuljetus vie asetehtaalta monen mutkan kautta kriisipesäkkeeseen. Siellä panos pannaan tositoimiin ja ruumiita tulee. Esillepano on muutenkin oikein mainiota, lavasteita ja erilaisia atmosfäärejä riittää. Tietokoneet on kerrankin valjastettu palvelemaan juonta eikä pääosiin. Ukrainan sumuiset pellot ja Afrikan kuiva sekasortoisuus välittyvät oikein hyvin. Sivuosien näyttelijät ovat eloisia yhden adjektiivin ihmisiä jotka melskaavat kapeissa rooleissaan oikein mainiosti. Henkilökohtainen ongelma minulla oli vain Ian Holmin kanssa, hän taitaa olla ikuisesti minulle Sormusten herran Bilbo. Pikku hobitin luimistelu asekauppiaana meinasi väkisin naurattaa.

Ymmärrän hyvin miksi moni pitää tästä elokuvasta valtavasti. Huumori on mustaakin mustempaa ja kyyninen kertojanääni kertoilee kuivakkaa kritiikkiä Amerikan asekaupoista. Yksityiskohtia riittää bongattavaksi ja tarina etenee mukavasti. Itselleni perusongelma on kuitenkin jonkinlainen ulkokohtaisuus. Alussa asekauppias on velmu pienyrittäjä joka huijaa tyhmiä viranomaisia veijarielokuvien perinteitä kunnioittaen. Tiimiltä loppuvat kuitenkin paukut kun eteneminen pitäisi kääntää vakavampaan suuntaan. Kaikenlaisia puheita pidetään mutta todellista koskettavuutta ei Gage rooliinsa saa. Hän on jo useamman elokuvan ajan esittänyt samaa unissakävelijää joka välillä ähkäisee onnettomana tai seksin pyörteissä, naamalla ei sen suurempia tapahdu oli tilanne mikä tahansa. Välillä vähän kadutaan ja sitten taas alkaa torrakoiden muiluttaminen kiinnostaa. Moralismi on ohutta ja satunnaisesti sinne tänne hosuvaa.

Lopun pelottavat numerolitaniat asekaupan todellisuudesta tuntuvat lähinnä toteamiselta, mitään ulospääsyä hullusta kierteestä ei tunnu olevan. On tää kamalaa, aijai, mutta se on kato tämmöistä nykyään. Aihe ja tapahtumat ovat rankkoja mutta Niccoline ei haasta katsojaansa, mukana mennään ja syyllisyyttä ei tarvitse tuntea. Tällaisista jutuista pitäisi ainakin vähän tulla paha olo, nyt tämä on silkkaa viihdettä.

Ihan jees, mutta ei tosiaan klassikko. Tällään ***+ tähtöstä.

History of violence

History of violence

Cronenbergillä on pitkä historia erilaisten hiljalleen sekoavien tuppisuiden kuvaajana. Edellisen kerran lepakoita tapuliin päästettiin Spiderissä jossa Fiennesin Ralf riipusteli sekavia muistiinpanojaan ja koki hallusinaatioita. Siinä missä hämiksen päähenkilö oli jo alussa tipahtanut normaalien ihmisten leikeistä, HOF:in kunnon isukki on alkumetreillä vielä aivan tolkuissaan. Ensimmäisen kolmanneksen esimerkillisen tasapainoinen ja laadukas parisuhde alkaa levitä käsiin vasta kun Viggon mahdollinen menneisyys änkeää hänen karikatyyrimäisen tasaiseen elämäänsä.

Kovasti on tätä rainaa kehuttu ja etenkin sen monitasoista ja väkivallanvastaista sanomaa. Enpä tiedä, se että pyssyttelystä tulee ahdistusta ja ruumiisiin rumia reikiä ei minusta vielä riitä. Aika siistiä on silti päähenkilön räjähtävä toiminta kun pinteitä tulee vastaan. Väkivalta toimii hyvin ratkaisuna, tappamisen ja pieksemisen ainoa haitta tuntuu olevan tyhmien viranomaisten höynäyttelyn vaiva. Filmi ei selvästikään oikein usko sanomaansa, pääasia on että eteenpäin huohotetaan suurella raivolla.

Tuhmille tulee tukkapöllyä siihen tahtiin että vaikea on olla pitämättä päähenkilöä juuri sellaisena supermiehenä joita elokuva on kritisoivinaan. Sankarilla on jopa olkavamma joka ei sitten oikeastaan tunnukaan häiritsevän yhtään jos toimeen tartutaan. Humala ja luodinreiät ovat tunnetusti Hollywoodissa lähinnä mielentiloja joista voidaan ravistautua irti jos tulee tosipaikka eteen.

Kauheasti plussaa tulee ihan oikeasta ihmissuhteesta joka pääparilla on keskenään. Heidän nostalgisen muhinointinsa vastaparina oleva puoliraiskaus on todella mieliinpainuva kohtaus. Muutenkin parhaat palat sijoittuvat raameiltaan ihan tavalliseen elämään, hauraaseen arkeen joka pysyy kasassa vain hurjin ponnistuksin. Tavallaan elokuva loppuu kesken, jatko olisi ollut todella kiinnostavaa nähdä. Mafian kanssa painiskelu on sen rinnalla aika nähtyä tavaraa.

Mielenkiinto pysyy kuitenkin kohtuullisen korkealla koko ajan, selkeä juoni vetää eteenpäin ja näyttelijät tekevät varmaa työtä. Pönötystä on monessa paikassa melkein koomisuuteen asti, Eastwoodmaisia seisoskeluja silmät sirrillään piisaa. Ensin tokaistaan jotain tylyä ja taas tihrustetaan miestä kumoon.

Jännitystä syö myös se että pääpahiksen titteli siirtyy persoonalliselta silmäpuoli-Harrisilta jonnekin tyystin tuntemattomalle ilkiölle kesken kaiken. Se suuri paljastuskaan ei ole tosiaan fight club tasoa, korkeintaan keskikokoinen ”kuka on isäsi” - kauniit ja rohkeat salaisuus.

Mutta ei tämä nyt ihan kuonaa kuitenkaan ollut, tiukan keskinkertainen sen sijaan kyllä. Olkoon tasapaksut *** tähteä.

Grimmin veljekset

Grimmin veljekset

Voi tavaton kuinka halusinkaan pitää tästä elokuvasta! Miten mukavaa olisikaan virnuilla omahyväisesti niille onnettomille jäykkiksille jotka eivät Gilliamin surrealismia tajua. Mutta kirous ja kuolema, tämä olikin oikeasti ja pohjia myöten ihan paska filmi, kerta kaikkiaan lohduton aivopieru varmasti ihan fiksuilta tekijöiltä.

Pythoniaalisen tason sankarin romahtaminen jonnekin mutasarjaan on tietenkin herättänyt kaikki salaliittoteoreetikot, pakkohan jonkun ilkeämielisen tahon on ollut tuhota neron työ. Syitä on etsitty niin raivoisan tylsämielisistä tuottajista kuin umpijästistä käsikirjoittajastakin. Toki vika voi olla heidän, mutta ei pidä unohtaa että Terrykin on vain ihminen, on mahdollisuuksien rajoissa että hänkin epäonnistuu ihan omin voimin.

Satusetien tempoilussa oli monia huonon elokuvan tuntomerkkejä, näyttelijätyö ehkä pahimpana esimerkkinä. Kun pitää lisätä kierroksia mutta ei ole sen kummempaa tekemistä turvaudutaan usein tuttuun kesäteatterikikkaan, aletaan riidellä ja huutaa. Grimmit roikkuivat toistensa rinnuksissa niin taajaan että epäilin heidän olevan vastaerotettuja siamilaisia veljeksiä. Koko rainan henkilöt olivat toinen toistaan ärtyisempiä ja vihamielisiä, kaikki läpsivät ja pelottelivat toisiaan minkä ehtivät. 70-luvun roskaelokuvien tapaan kukaan ei myöskään tuntunut pysyvän jaloillaan, kaikki kaatuilivat ja konttailivat alituiseen. Hyvät näyttelijät koittivat riehua parhaansa mukaan mutta juonen ristiriitaisuudet ja olemattomat hahmot eivät paljoa mahdollisuuksia antaneet.

Juoni laahusti myös esikuvien malliin, kauhealla vaivalla ryysittiin parin, kolmen paikan väliä ilman sen kummempaa syytä. Välillä joku huusi ja mesosi miten putoaa päät justiinsa, sitten taas pelättiin metsässä. Tätä toistettiin kolme neljä kertaa kunnes tulivat lopputekstit.

Lajityyppi oli Grimmin veljeksissä pahasti hakusessa, välillä haparoitiin  jopa jonkinlaisen draaman rajoilla josta kuitenkin tultiin kuperkeikalla hölmöön hirviöidenlistimiseen ja silmienmuljautteluun. Tehosteet olivat enimmäkseen komeita mutta ei se nykyaikana enää riitä mihinkään. Satujen taikamaailma oli survottu sormusten herra – muottiin ilman sen kummempaa ideaa. Ja ne linnut, todelliset helvetin linnut…kuka lahopää keksi että kameraa kohti yllättäen pyrähtävä lintu hirmuisen FLAPFLAP äänen säestyksellä on hieno juttu? Tätä temppua tuntuu jokainen pikkuharliini käyttävän uupumuksen tuolle puolen aina kun pitää vähän säikäyttää. Antakaapa olla elukoiden rauhassa, jookos?

Huono, oikein huono, nyt se tulee….ensimmäinen yksi tähti * arvosteluni. Ei tämä maailman huonoimpia elokuvia sentään ollut, ihan sen takia saa tähtösen että harmittaa kauheasti moinen lahjojen ja resurssien tuhlaus. Onpahan vain suunnattoman subjektiivisella hyvyyttä taalalla mittarilla yksi vuosikymmenen surkeimmista esityksistä.