Oven takana - The door in the floor

Välillä pitää katsoa aikuisempaakin leffaa ettei unohdu että elokuvia tehdään myös yli 12-vuotiaille. Vuorossa oli niukasti tv:tä isommalta kankaalta nuoren lähes esikoisohjaajan Todd Williamsin Oven takana. Siinä Jeff Bridges ja hurmaavasti varttunut Kim Basinger esittävät kovasti kärttyistä ja toisistaan etääntynyttä pariskuntaa.

Tapahtumapaikkana on ainakin minulle hieman vieraampi Long Island jossa merta ja taivasta riittää. Jääteetä ei juurikaan siemailla, viskiä sen sijaan tuntuu menevän sellaiseen perinteiseen boheemityyliin lukuisia laseja päivässä. Amerikkalaisen taiteilijakuvaston keskeisimpiä hahmoja on keskellä yötä kirjoittava kirjailija jonka koneen rapinaa säestää jäiden vaimea kilinä. Päiväsaikaan selvinpäin työskentelevät sanasepot taitavat olla vähemmistönä elokuvamaailmassa.

Bridgesin esittämä Ted Cole ongelma ei kuitenkaan ole viina vaan naiset. Hän pettää vaimoaan jatkuvasti ja käyttää kuuluisuuttaan hyväksi vongatessaan saaren naisväestöä. Vaimo Marie (Basinger) kärsii naama pitkänä häntäheikistä miehestään mutta avioeroon heillä ei oikein tunnu olevan puhtia.

tasaisen vihanpidon keskelle putkahtaa nuori Eddie (John Foster) joka pian joutuu mukaan pyöritykseen. Virallisesti hän on kirjailijan assistentti mutta hommat kuihtuvat lähinnä taiteilijan auton kuljettamiseen, ajokorttina menettänyt kynäniekka tarvitsee shafööriä päästäkseen naistensa luo. Vaimo taas kaipaa läheisyyttä ja lohduttajaa, kunnia josta puberteetin hikisissä kuohuissa kamppaileva Eddie ei totisesti halua kieltäytyä.

Ongelmat kasautuvat kun vapaamielisinä itseään pitävät ihmiset huomaavat olevansa mustasukkaisia ja katkeria ihmisistä joista heidän ei enää pitäisi piitata. Pariskunnan kipuilu ruumiillistuu tyttäreen joka ainoana kehtaa olla ahdistunut ja tolaltaan. Kaiken yllä väijyy jokin menneisyyden salaisuus josta ei mainita, mutta joka on painostavana läsnä Tedin ja Marien asunnossa.

Asetelma on siis monimutkainen ja herkullinen, tyypit ovat moniulotteisia ja mukavan persoonallisia. Mutta ei vaan meinaa lähteä leffa lentoon millään. Alussa panostetaan tunnelman luomiseen, keskiosassa hupaillaan oudosti ja rainan häntä menee hassuttelun keikauttamiseen takaisin vakavaksi. Missään vaiheessa ei oikein tiedä kenestä pitäisi kiinnostua ja paljonko on panoksena. Se että pettäjäksi tunnettu mies jatkaa pettämistään ei riitä pitämään kiinnostusta yllä, suuria tunteita vältellään ja kaikki tuntuu olevan aika samantekevää. Jos näyttelijät ja esillepano eivät olisi niin ammattitaitoisia olisin kyllä pitkästynyt. Jopa lopun ilmeisesti melkoiseksi jysäriksi tarkoitettu paljastus on suhteellisen laimea.

Ei ansaitse enempää kuin ***/***** sori Jeff, olisi kannattanut säästää pippeli parempaan leffaan.

Bourne Supremacy - Meduusan kosto

Meduusa on hiemankaan pitempään tuumailtuna melko kummallinen koodinimi toimintasankarille. Tytisevälle otukselle joka pysyy kasassa vain vedenpaineen varassa ei tulisi mieleen sälyttää kovin vaativia vastavakoilullisia tehtäviä.

Vaan Matt Damonista ei tule mieleen läpinäkyvä hyytelö laisinkaan, sen verran topakkana hän tähdittää Paul Greengrassin uutta Meduusan kosto jännäriä. Vihreä ruoho on ohjastanut aikaisemmin Bloody Sunday nimisen, kerrassaan mainion Pohjois-Irlannin levottomuuksista kertovan filmin.

Meduusan kosto sijoittuu eri puolille maailmaan, lähinnä pilviseen ja synkkään eurooppaan. Ihmeesti tuo realistisuutta jo se että ollaan oikeasti jossain paikassa eikä geneerisessä amerikkalaisessa elokuvatodellisuudessa. Värit ovat haaleita ja pimeys ympäröi paksusti pukeutuneita, talvisia hahmoja. Lisäksi Bourne käyttää kiitettävän paljon julkisia ajoneuvoja, teko josta tulee mukavan maanläheinen tunnelma. Muutenkin koko elokuvassa mennään suoraan asiaan eikä kehitellä toinen toistaan persoonallisempia, alaisiaan kiukuspäissään listiviä pahiksia.

Toiminta on rainassa leikattu nykytyylin mukaan hengästyttävän nopeaksi, lähes käsittämättömäksi vipellykseksi. Useimmiten minulle tulee tyytymätön olo siitä että en oikein näe mitä tapahtuu. Esimerkiksi Gone in 60 Seconds uusintaversiossa tarjoiltiin kaahailu niin pieneksi silputtuna että vauhdin hurmaa en kokenut lainkaan. Lienikö sitten positiivisen perusasenteen ansioita että Bournen salamaleikkaukset toimivat paljon paremmin. Ehkä kyse oli alleviivaavien hidastusten ja "siistien" kuvakulmien välttämisessä, mossen ohjastaminen vauhdilla pitkin Moskovaa on totista työtä jossa ei riitä aikaa poseeramiseen. Takaa-ajojen energian aistii käsivaralla kuvatusta materiaalista mainiosti.

Muoto on niin miellyttävä että helposti unohtaa suoraviivaisen ja aika yllätyksettömän juonen. Alun pöyristystä seuraa selkeä juoksu kohti päämäärää, muut ihmiset toimivat Bournelle vain välietappeina kohti väistämätöntä viimeistä yhteydenottoa. Lopussa kaihdetaan turhaa väkivaltaa mistä jäi hyvä mieli.

Tähtien antaminen on vaikeaa. Kun tulin suorastaan hengästyneenä ulos teatterista olisin heti tirvauttanut neljä mollukkaa mutta pienen huoahtamisen jälkeen sanoisin että kolme on lähempänä totuutta, aika ohut oli kuitenkin juoni ja mitään uutta ei kerrottu. Siispä ***+.

Mutta toimintaelokuvana tämä oli mielestäni ehdotonta eliittiä, neljän-viiden tähden tykitystä. Aivan vanhojen Shakaali-tyylisten jännärien veroinen!

dogtown and Z-boys

Tämä tuli katsottua lähes vahingossa, selailin kanavia ja hämmennyin kun sekä Subtv:ltä että urheilukanavalta tuli skeittausta. Kyllä ovat ajat muuttuneet, kultaisella 80-luvulla ei ollut pelkoa että nuorisokulttuurista kertova ohjelma olisi mennyt ohi silmien. Homma levisi käsiin vasta NO-TV:n aikoihin, muistan ärtymykseni kun tajusin että väkisinkin missaisin kokonaisen musiikkivideon silloin tällöin. Perhanan Holopainen, aiheutit henkilökohtaisen mediatulvani ensimmäiset roiskeet, maailma ei ole ollut sen jälkeen entisensä!

Sitten oli vielä säämies Toni! Vitsi joka ei juurikaan naurattanut, sadannella kerralla vielä vähemmän. Onneksi se tuntui tuottavan isälleni loputonta riemua, ei turhaan Toni parka rautaa pumpannut.

Niin, se elokuva. Dogtown on Losissa sijaitseva, ainakin 70-luvulla joltisenkin joutomaana oleva huvipuistoalue. Sen rikkonaisten laiturien välissä sijaitsi legendaaristen Z-Boysien oma ranta. He surffasivat rohkeasti rojun seassa ja hätistelivät kaikki vieraat pois omalta reviiriltään. Odotellessaan sopivia aaltoja he tappoivat aikaa rullalautailemalla lähistöllä.

Skeittaus oli siihen aikaan enemmänkin akrobatiaa ja voimistelua kuin varsinaista nuorisokulttuuria. Kolmekymppiset ukot esittelivät näytöksissä pujottelua ja käsilläseisontaa laudalla. Z-poitsut sen sijaan kopioivat vauhdin ja tyylin surffauksesta, liikkuivat matalana ja tekivät jyrkkiä käännöksiä. Ehkä olennaisin ero oli kuitenkin se että he elivät skeittikulttuuria, tekivät graffiteja ja improvisoivat. Perinteisen skeittauksen kannattajat luonnollisesti kauhistuivat moista räävittömyyttä ja antoivat huonoja arvosanoja. Urheiluunhan ei sovi tehdä mitä päähän pälkähtää vaan on harjoitella jotain yleisesti hyväksyttyä liikesarjaa yhä uudestaan.

Dokumentti kuvasi Zetapoitsut varsinaisina innovaattoreina jotka valloitettuaan tasamaan innostuivat ensimmäisinä lautailemaan tyhjissä uima-altaissa. Puolivahingossa he myös keksivät hyppiä reunan yli ja tehdä ilmassa erilaisia liikkeitä. Itseäni vähän häiritsi dokumentin asenne jossa Z-Boysit keksivät suurin piirtein pyörän kokeillessaan rajojaan. Taatusti jo silloin skeittaus on ollut yhteisöllistä ja tapoja on matkittu puolin ja toisin vaikka ei yhdessä olisikaan varsinaisesti hengattu.

Lisäksi jokainen joukosta oli paljon lahjakkaampi kuin muut, ongelma johon törmää useissa bändidokkareissa. ”voisi luulla että Jack on mitätön basisti mutta hän onkin yhtyeen tärkein voima” Jos moinen arvonimi toistuu jokaisen kohdalla koko kehuminen menettää merkityksensä.

Dokumentille voisin antaa kolme tähteä ***/***** , liika kehuminen ja Sean Pennin vasemmalla kädellä tekemä selostus (jätkä rykii kesken kaiken, lienee kallista aikaa/nauhaa kun ei ole jaksettu ottaa uudestaan!) tiputtavat muuten mainiosta rainasta yhden tähden.

Ensimmäisistä ensimmäisin merkintä - Butterfly effects

Tässä se nyt sitten on, Tinon fiini Blogi.

Tarkoitukseni on jatkossa kirjoitella lähinnä elokuvista ja muista populaarikulttuurin ilmiöistä. En aio tehdä mitään "kävin kaupassa ja olipas pitkät jonot" arkiblogia koska sellaiseen eivät taitoni ja aikani oikein riitä.

Tarve tällaiseen kirjoitteluun syntyi lähinnä siitä että huomasin katselleeni tuhottoman määrän leffoja joita en edes itse meinaa enää muistaa. Samoin tykkään ystävieni kanssa ruotia loputtomiin miksi jokin raina innosti tai inhotti, molemmat asiat voi näin tietokoneaikakaudella yhdistää mukavasti yhdeksi harrastukseksi. Katsotaan ottaako tämä nyt tuulta vai jääkö tämä ikuisiksi ajoiksi aikomukseksi niinkuin monet jännittävät touhut ennnen tätä.

Elokuvamakuni on varmaan melko yhteneväinen useimpien hivenen vanhempien (sääli että populaarikulttuurin kuluttamisessa kolmekymppinen joutuu sanomaan että on jo melko "vanha") nettiajan elokuvissakävijöiden kanssa. Katson mielelläni Sci-Fi:ä, fantasiaa, rikosjännäreitä ja draamaakin jos se on hivenen peruskaavasta poikkeavaa. Helpompi olisi oikeastaan sanoa mitä en voi sietää, useimmat ns. nuortenelokuvat ja romanttiset komediat jäävät useimmin hyllylle. Samoin käy perustoiminnalle ja useimmille itämaisille elokuville.

Sitten asiaan, sain eilen katsottua Butterfly Effect nimisen tieteiselokuvan. Perusidealtaan se muistutti vahvasti jotain yhden jämäkän idean Twilight Zonen jaksoa. Vaikka idea hankalasta ja yhä uudelleen epäonnistuvasta menneisyyden muokkaamisesta onkin ennestään tuttu, oli toteutus kuitenkin melko onnistunut. Samanlaiseen väistämättömyyden haikeaan kauneuteen kuin Donnie Darcossa ei ylletty mutta muuten ideoita oli hyödynnetty mainiosti. Hyviä ideoita tuli tarpeeksi tiuhaan, pitkästymään ei päässyt.

Pahin ongelma olivat melko yhdentekeviksi jäävät näyttelijät, joiden katkottaiset roolit antoivat kovin vähän aikaa syventää persoonaa. Päähenkilönä tuskitteleva, aikaisemmin komedioissa esiintynyt Ashton Kutcher oli riittävän hyvä. Hänen haikailunsa menetetyn rakkauden perään oli tavanomaista hollywood-ähkimistä, riittävää mutta ei mieliinpainuvaa. Lapsuuden psykopaattikaverin motiivit olivat välillä melko hukassa, raivoisa pahis tarvittiin mutta välillä hänen tekemisensä tuntuivat melko pakollisilta jotta kuvio täyttyisi. Ilkimyksethän ovat ilkeyttään melko ilkeitä, eikös niin.

Kämpiksenä esiintyvä paksu punkkari toi hieman hauskuutta mutta oli muuten turha hahmo. Kaipa hänen olemassaolonsa tarkoituksena oli lisätä vähän rankkuutta ja toimia kontrastina siisti-Evanille. Jos tästä alettaisiin höylätä tunnin "Ray Bradbury esittää" jaksoa niin hän luultavasti lähtisi ensimmäisenä.

Niin tähdet, josko tässä olisi tämä yhdestä viiteen asteikko, jos vaikka vielä pääsen rivin jatkoksi nyt liitteeseen Maskulan viereen. Minulla on myös sama tiukka linja, viiden tähden leffoja ei pitäisi olla kovin montaa maailmassa. Yksi mollukka merkitsee huonoa, kaksi sellaista jonka katsominen tuntui vähän turhalta ja kolme tähteä on tässä linjassa jo ihan hyvä. nelkku kelkku on jo todella mainio leffa ja viisi sitten mestariteos.

Tärytän tälle *** /***** viidestä.